Tiramisù (con lampone)

Tämän suosikkijälkkärin sanotaan saaneen juurensa Venetsiassa 1950-luvulla. Se on parhaimmillaan, kun se valmistetaan päivää ennen tarjoilua. Jälkkäri ei ole kovin makea. Siitä riittää runsaasti neljälle tai jopa kahdeksalle pienemmälle herkuttelijalle.



150g tummaa suklaata (väh. 60% kaakaota)
1dl espressoa
6rkl Marsala-viiniä
250g mascarpone-juustoa
5rkl kidesokeria
2rkl tummaa rommia
3dl kuohukermaa
2 kananmunan keltuaista
24 savoiardi-keksiä
(200g tuoreita vadelmia sekä muutamia koristeeksi)

Tee esivalmistelut. Jauha suklaa karkeaksi jauheeksi (esim. raastimella). Valmista espresso-seos: kaada espresso kulhoon ja lisää siihen 2rkl Marsala-viiniä. Valmista mascarpone-seos: laita mascarpone-juusto toiseen kulhoon ja vatkaa sekaan 3rkl sokeria. Lisää 2rkl Marsala-viiniä ja kaikki rommi. Vaahdota kerma pehmeäksi vaahdoksi kolmannessa kulhossa.

Valmista zabaglione. Laita 2 kananmunan keltuaista, 2rkl Marsala-viiniä ja 2rkl sokeria keskikokoiseen lämmönkestävään astiaan (esim. teräskulhoon) ja vatkaa kunnes seos on tasaista. Laita astia kattilaan, jonka pohjalla on kevyesti poreilevaa vettä - Huom! astia ei saa osua veteen eikä kattilassa oleva vesi saa kiehua. Vatkaa seosta kunnes siitä tulee kiiltävää, vaaleaa, kevyttä ja kuohkeaa, ja kunnes pintaan tiputettu seos jättää jäljen. Tämän vie noin 5 minuuttia. Poista liedeltä ja vatkaa kunnes seos on jäähtynyt. Kääntele sekaan vatkattu kerma. Kääntele sekaan mascarpone-seos. Sekoita tasaiseksi.

Kasta savoiardi-keksit espresso-seokseen. Espresso-seos kannattaa laittaa laakeaan tasapohjaiseen astiaan. Kasta vain hetken, muuten keksit rikkoutuvat. Espressomäärä antaa vinkin kuinka vähän sitä tulee käyttää kutakin keksiä kohden.

Kokoa tiramisù. Se voidaan tarjoilla yhdestä laakeasta kulhosta tai neljästä erillisestä kulhosta. Asettele puolet savoiardi-kekseistä kulho(je)n pohjalle. Pirskottele päälle mahdollisesti jäljellejäänyttä espresso-seosta. (Asettele kerros vadelmia.) Ripottele päälle 1/3 jauhetusta suklaasta. Kaada puolet zabaglione-seoksesta päälle. Rakenna toinen kerros samalla tavalla. Viimeistele paksulla kerroksella jauhettua suklaata (ja koristele vadelmilla).

Jäähdytä jääkaapissa vähintään 3 tuntia, mieluiten yön yli, jotta maut tasaantuvat ja syventyvät. Tarjoile viileänä.


Ohje on väljästi suomennettu kirjasta: Clark, Maxine. 2004. Trattoria. Ryland Peters & Small, London

Orgaaniset astiat

Lähes kolmen vuoden etsiskelyn jälkeen löysimme vihdoin lautasia (ja kulhoja) joista olen pitkään haaveillut. Olen nimittäin bongannut eri yhteyksissä ei-ympyrän-muotoisia, vähän soikeita lautasia. Useimmin niihin on törmännyt Namaskaareissa, ainakin rautatieasemalla.

Nämä Stockkan joulumyyjäisistä löytyneet Asa-valmistajan astiat pistävät noita soikeita vielä paremmaksi (joskaan ei ne ihan täydellisiä oo). Lähes orgaanisen muotoiset kolmiomaiset jutut ovat tosi kivoja. Niiden pintakuviointi on suhteellisen pehmeä, mutta uniikkimainen - kaikki astiat ovat hitusen verran erilaisia. Valitsemamme kulhot ovat ihanan maanläheisiä, metsäisiä. Niissä muotokin on vähän omaperäisempi.

Huomenna me syödään kulhoista aamupuuroa :)

Aleksanterinpäivä

Promootio, akateemisista juhlista juhlallisin, alkoi tänään kun meillä oli Aleksanterinpäivän juhla. Tänä päivänä 16. marraskuuta vuonna 1870 allekirjoitettiin Veistokoulun perustamiskirja Aleksanter II:n käskystä. Veistokoulusta sukeutui lopulta Taideteollinen korkeakoulu vuonna 1973. Tämä on TaiKin kolmas promootio, ensimmäinen oli vuonna 1993.

Päivä alkoi yleisen seppeleensitojattaren valintakokouksella. Juhlallisuudet ovat nykyään pitkälti etukäteen käsikirjoitettuja - kokous on eräänlainen teatteriesitys. Kun kokous avattiin, valittiin puheenjohtaja ja sihteeri. Tehtävänäni oli ehdottaa Renita Niemeä puheenjohtajaksi, Heidi Grönmanista tuli sihteeri. Yleinen seppeleensitojatar on tärkeä henkilö, koska hän sitoo kaikkien niiden seppeleet, joilla ei ole seuralaista. Hän on tavallisesti yliopiston professorin abiturientti-ikäinen tytär. Tällä kertaa hän on Venla Korvenmaa, eli pomoni professori Pekka Korvenmaan tytär, joka opiskelee kuvataidelukiossa.

Kun ryhmä promovendejä eli promotoitavia maistereita ja tohtoreita lähtivät viemään kutsua seppeleensitojattarelle hänen kotiinsa, me muut lähdimme kulkueena Kumtähden kentälle (sille jossa Maamme-laulu on laulettu ekaa kertaa) juomaan kuumaa punssia ja kuuntelemaan puheita. Puheet taitavat rakentaa näitä juhlallisuuksia. Kun palasimme takaisin TaiKiin meillä oli herkullinen brunssi/lounas, mieskuoron romanttista laulantaa ja lisää puheita. Mukava päivä, joka aloitti tämän promootioajan toiveikkaasti.

Kristalli polullani

Marraskuu on saapunut. Ensilumi on satanut. Viime kesän vaellus on kaukana takana. Jos ei ajallisesti niin kokemus tuntuu liittyneen hyvin kaukaiseen aikaan. Muinaiseen elämään, jonka joskus sai kokea mutta joka on lipunut pois iholta. Totesin sen, kun selailin postauksia matkaltamme.

Kaipaanko sitä?

Miten voisin kaivata jotain, jota en edes muista? Tuntuu hämmentävältä, erityisesti tutkijana joka haluaa kosketuksen muiden kokemuksiin, kuinka lipeviä kokemukset ovat. Olenkohan jo käyttänyt vertauskuvaa saippuapalasta? Siltä se tuntuu. Vaellus oli juuri tässä, mutta kun yritän saada siitä otteen huomaan otteen pettäneen. En voi sille mitään. Se ei ole vallassani. Mitä enemmän yritän puristaa kokemusta käsissäni, sitä herkemmin se lipsahtaa ulottumattomiin. En voi pakottaa kokemusta tähän. Sillä on oikeus olla toisessa ulottuvuudessa.

Vain jälki kokemuksesta on jäänyt jollekin tasolle minussa. Mille tasolle? Kuka tietää. Ehkä se paljastaa itsensä jonain hetkenä, kun minun tarvitsee kaivaa itsestäni jotain salaisia, intuitiivisia, voimia. Voimia, joita tiedän itsessäni olevan mutten voi käyttää niitä jatkuvasti. Ehkä viisaat ihmiset tai henkiset mestarit ovat osanneet ottaa nämä salaiset tiedot arkiseen käyttöön. Ehkä se erottaa meidät tavalliset tallaajat ja kirkkaan katseen omaavat mestarit: kyky olla kosketuksessa omaan itseensä ja kokemuksiinsa, kyky hyödyntää niitä jatkuvassa flowssa.

Kyllä kaipaan kokemustani.

Mutten halua kokea vaellusta uudelleen sellaisenaan, autenttisena ensi kertaa. Vaan haluan kantaa sitä mukanani aarteenani, kristallina, joka valaisee polkuani. Polun risteyskohdat ovat erityisen haasteellisia, niissä joudun tekemään valintoja. Millä viisaudella? Törmäänhän valintoihin joka päivä, hetki, hengenveto. Kuka olen - minne haluan mennä - miksi tulla? Kunpa kristalli valaisisi risteyskohtia ja paljastaisi vaarat, jotta osaan valita oikean haaran. Kristallini, kokemukseni, voi näyttää suunnan, johon kannattaa kulkea. Mitäpä muuta voin tehdä kuin yrittää saada siihen kosketuksen?

Letin tarina

Kaikilla hyvillä asioilla on alku ja loppu. Tämä elämänkaari auttaa innostumaan uudesta, tutustumaan toiseen, arvostamaan kumppanuutta, suremaan poismenoa ja suhteuttamaan koko kokemuksen osaksi kaikkea muuta kokemaansa.

Idea letistä sai alkunsa Pohjois-Kyproksella 1998, ollessani siellä työharjoittelussa Aiesecin kautta. Kuten monissa etelänmaissa on tapana, myös Girnen rantakaupungissa oli erilaisia turistipyydyksiä. Niistä tukkaani tarttui erivärisistä langoista kiedottu häntä. Häntä ei ollut suurensuuri, vajaan vaaksan pituinen, ja yltti suurin piirtein korvan alapuolelle. Lankahäntää ei kuitenkaan voinut pitää ikuisesti, vaikkakin se useamman viikon pysyikin kiinni.

Jo tuolloin siis tutustuin ja tykästyin tähän uuteen fyysiseen piirteeseen itsessäni. Se toki ärsyttävästi tuppasi takertumaan paitaan tai takkiin, niitä päälle puettaessa, mutta toisaalta se heilui ja pomppi iloisesti aina kävellessäni tai puhuessani eläytyvin elein, kuten paikallisilla oli tapana. Langat herättivät kavereissani iloa ja halua tunnustella sitä käsin.

Kyproksen harjoittelun lähestyessä loppua päätin kasvattaa tukastani lankahännän kaltaisen letin, koska se tuntui kivalta ajatukselta. Käytin purkamani hännän langoista pätkiä pitämään kiinni pikkuruiseksi hännäksi letittämääni tukkaa. Letti alkoi juuri samasta kohtaa mihin lankahäntä aikaisemmin oli kiinnitetty ja ei ollut peukaloa pitempi – tukkani kun oli silloin lyhyt, kuten aina, viime vuoteen asti.

Vuosien mittaan annoin letin olla ja kasvaa, vaikka tukka muuten pysyi lyhyenä. Aluksi siihen täytyi sitoa lanka pitämään sitä kiinni, myöhemmin se pysyi lettiin itseensä tehdyllä solmulla. Joitakin vuosia myöhemmin aloin kaivata siihen lisää tuuheutta ja aloin letittämään tukkaa päälaelta korvan taakse menevältä kaistaleelta. Ilokseni huomasin sen myös tekevän letin vähemmän herkäksi nykimiselle - veto kohdistui isommalle alueelle. Tuskan vältti tukan joutuessa vahingossa jumiin johonkin. Lopulta, 8 vuoden jälkeen, letti kasvoi 62cm pitkäksi (letitettynä), eli se yltti siis napaan asti. Loppuvaiheessa pituuskasvu oli jo kovin hidasta - pitkät hiukset olivat herkkiä kulumaan ja letin pää oli aina kovin ohut. Se oli siis saavuttanut päätepisteen, pitempi letti olisi tarvinnut mukaansa isomman osan tukasta.

Näiden kahdeksan vuoden aikana letti on kerennyt herättää monenlaisia reaktioita ihmisissä. Selkeästi suurimmalle osalle ihmisistä se on ollut positiivinen asia - ihmiset kokevat sen mielenkiintoiseksi ja kiehtovaksi. Monet tunnistavat ja kertovat minusta, nimenomaan letin kautta. Vuodesta toiseen, monet aikaisemmin tuntemattomat ihmiset ovat halunneet ottaa kontaktia ja kysyä lupaa, saadakseen koskettaa lettiä. Mielestäni juuri fyysisessä kosketuksessa piilee letin keskeisin olemus. Vaikka se toki visuaalisestikin on selkeä piirre, vasta ihmiset, jotka ovat koskettaneet lettiä voivat kokonaisvaltaisesti ymmärtää sen olemassaoloa. Minulle itselle se on ensisijaisesti taktiili objekti, siis "olento", joka vuorovaikutuksessa käsien kanssa tekee itsensä merkitykselliseksi.

Toisaalta letti on ollut myös esimerkki konfliktista nykymaailman ja konservatiivisten arvojen välillä. On ihmisiä, jotka haluavat kaikille asioille rationaalisen ja hyöty-perusteisen selityksen. Tällaisille ihmisille poikkeavuus ulkonäössä on pikemminkin haitta kuin hyöty ja siten epärationaalista toimintaa. Tilannetta ei myöskään auta se, jos perustelee päätöksiään kokemuksellisilla- tai esteettisillä syillä.

Kaikenkaikkiaan "Letin aikakausi" on ollut elämässäni mielenkiintoista aikaa. Siihen kuuluu monia isoja ja pienempiä tapahtumia, jotka ovat olleet määrittämässä elämäni suuntaa. Itse tapahtumissa letillä on ollut varsin pieni, mutta omalla tavallaan kuitenkin tärkeä rooli - osana minua. On haikeaa luopua siitä, mutta letti on saavuttanut päätepisteensä. Meidän polkumme ovat haarautuneet ja on aika ottaa askeleita kohti uusia seikkailuita.

Elämäntyönä positiivisuus

On harvoja ihmisiä, jotka rohkenevat ja osaavat tehdä positiivisuudesta oman elämäntyönsä.

Suurkiitokset, Jim Henson (tribute)

Katso pätkiä Muppeteista

Tanssi

Virtausta, ääntä, huokauksia, voimaa, hikeä, tuskaa, tunteita, rakkautta, yhteyttä, iloa, intoa, ajatuksia, aaltoja, asetelmia, paikkoja, alueita, valoja, neliöitä, pyörimistä, ympyröitä, tuulta, liikettä, askelia, materiaaleja, sanoja, sanomattomuuksia, osallistumista, ei yleisössä, yleisön kanssa, keskellä, laidalla, varmuutta, epäröintiä, otteita, kappaleita, katkelmia, yhdistelmiä, epäjatkuvuutta, dissonanssia, tutkielmia, otoksia, värejä, aaltoja, hiekkaa, käpyjä, esirippu, pimeys, kohti valoa, tietokone, grafiikka, media, tulva, tuska, kiire, pysähdys, sattuma, hauska, pyöreä, pyörre, kulmat, kiihtyvä, suunta, olemus, tuleminen, koskettaminen, hypyt, muutos, ote, lipsuminen, muuttuvaisuus, elo, hiljentyminen, kuolema?, inkarnaatio, lento, siipi, ilmapatsas, humina, lämpö, liike, oma, muut, tunto, osallistuminen, tajunta, kiipeäminen, näkö, sulkeutuminen, ajatus, sormi, seuraa, vie, tuo, ottaa, koskettaa, musiikki, nautinto, kaipaus, intohimo, punainen, kohdata, hiki, aina, ei-liike, kantaa, loputon, siirtyä, tilasta toiseen, kirjoittaa, ennustaa, keho.

Elämänmatkablogi

Kun aloittaa uutta blogia, tulee miettineeksi miksi. Mikä on sen olemus? Mitä kirjoittaisi?

Ensimmäisillä sanoilla ja viesteillä on merkityksellinen rooli blogin olemuksen hahmottumisessa. Joskus alku on suorastaan hapuilua.

Nyt aikaa taaksepäin katsoen koen tämän blogin olevan olemukseltaan elämänmatkablogi. Siis blogi matkoista, joita olemme tehneet omassa elämässämme.

Luonnollisesti varsinkin ulkomailla matkatessa kohtaa uusia ajatuksia, uusia näkökulmia, jotka saavat kirjoittamaan.

Sen lisäksi on myös se sisäinen matka, jonka oivallukset tulevat pintaan...

...sitten kun niiden aika on.

Ainoa hetki

DEN ENDA STUNDEN

Allena var jag, han kom allena;
förbi min bana hans bana ledde.
Han dröjde icke, men tänkte dröja,
han talte icke, men ögat talte.
Du obekante, du välbekante!
En dag försvinner, ett år förflyter,
det ena minnet det andra jagar;
den korta stunden blev hos mig evigt,
den bittra stunden, den ljuva stunden.

Johan Ludvig Runeberg



AINOA HETKI

Kun yksin kuljin, niin yksinänsä
ohitse tieni hän hiljaa astui.
Ei jäänyt siihen, vain jäädä aikoi,
ei puhunutkaan, vain silmä puhui. –
Niin vieras olit, niin tuttu silti.
Pois päivä kiitää, pois vuosi vierii,
ja muisto toistaan kuin varjo seuraa.
Se pieni hetki on luona aina.
Niin karvas hetki, niin kaunis hetki.

Suom. Liisa Enwald

Elämänpaosta pyhyyteen ja takaisin

Mitä kaikkea voi ihmisen elämässä tapahtua neljän kuukauden aikana! Tätä pisti miettimään tämäniltainen kohtaaminen luontaistuotekaupan myyjän kanssa tasan neljä kuukautta edellisen jälkeen. Viimeksi toukokuun 12. päivänä keskustelimme tulevasta pyhiinvaelluksestamme, kun hankin hoitotuotteita matkaamme varten. Tänään kerroin kokemuksistani vaelluksella ostosten lomassa. Ennen matkaa osasin vain aavistaa minne olin matkalla, nyt en tiedä sitäkään vertaa mihin elämä on viemässä. Keväällä olin hyvin väsynyt, uupunut kaikkeen elämässä tapahtuneeseen tunnevyörytykseen. Nyt alan jo unohtaa mitä koin vaelluksella ja olen jälleen pakenemassa elämältä.

Tässä maailmassa, arjen keskellä, kaupunkiolemuksessa, bussimatkojen kiirehtimänä, on niin helppo unohtaa eläminen. Oikeastaan luonnollisimmalta tuntuu elämästä pakeneminen, väistää todellisuutta, sukkuloida muiden mukana kiireen keskellä ja unohtaa hyvinvointi. Bussin kiidättämänä ajatukseni kiirehtivät toistensa edelle. Itsestä huolehtiminen yksinkertaisimmassakaan asiassa, kuten tasaisen elämänrytmin ylläpitämisessä, on ylivoimaista. On niin helppo unohtaa eläminen. On helppo unohtaa yksinkertainen olemisen onni. On helppo unohtaa ikuisuus.

Elämä ei ole ajassa mitattavaa. Se on olemista ikuisuudessa. Sen sain kokea vaelluksellamme. Kun kävelee kahdeksan tuntia tänään, eilen, huomenna, ylihuomenna, aika muuttuu ikuisuudeksi. Kun kävelee kunnes ei enää kävelekään; aivan kuin hengittäisi kunnes ei enää hengitäkään. Koin olevani tässä ja tämä hetki on olemassa ikuisesti. Ikuisuudessa on väin tämä. Ei ole kiire minnekään, kaikki on hyväksyttävää. Se on pyhää, sillä oleminen on puhdasta.

Pääsenkö taas?

Itsetehty

Netti on täynnä ihmeellisiä asioita. Suurinta osaa ei koskaan tule nähneeksi, sillä muuten aikaa ei riittäisi mihinkään muuhun.

Meidän viikonlopun teema on ollut narratiivisuus. Sitä on tullut lähestyttyä niin teoria-kirjojen, leffojen kuin keskustelunkin kautta. Täysin takavasemmalta yllättäen tuli törmättyä jälleen yhteen netin helmeen, joka samalla edustaa hienosti "tavallisten" ihmisten kykyä luoda mielenkiintoista matskua. Aina ei siis ammattimaista tuotantoryhmää tarvita.

Google Video on kiva paikka, jos haluat jotain omaa pätkää nettiin. Muitakin on, kuten You Tube, mutta omat videoni olen pistänyt Googleen.

Ilo olla

Aurinko paistaa pilvien lomasta. Tuuli on kääntynyt kaakkoon, Venäjän metsäpalot eivät enää korvenna kurkkua. Ja reippaasti me hyppäämme pyörien selkään, polkaisemme makkarat repussa kohti Mustikkamaata. Ilo olla vapaa liikkumaan, tuntea lihasten liikkeen, pinnistyksen ylämäessä. Matkalla tulee vastaan lapsiperheitä. Ovat olleet eläimiä katsomassa. Me suuntaamme grillin luokse, asettaudumme muiden joukkoon. Meri kimaltaa taustalla, Mox kääntää makkaraa. Se maistuu hyvältä.

Akateemista vapautta - ko

Tuuli humisee korvissa
Luen Narrative Discourse -kirjaa
ihmettelen miten proleptic, analipsis ja paralipsis liityivätkään toisiinsa
(äläkä kysy mitä ne tarkoittavat)
Ja ajatus alkaa karata tuulen mukana
se kiertää korvieni kautta ajoittaisena kirahduksena tai kohinana
Huomaan, että purje on löysänä
sitä pitää kiristää
vinssin vikinä täyttää käsivarsieni lihakset
ja kaikki on hetken tässä
Mitä se olikaan
narrative frequency
jotain liittyen järjestykseen
Missä järjestyksessä tarina kerrotaan
miten toistetaan
toistetaan
ehkä kerran vielä
toistetaan
joskus eri tavoillakin
kertaus on opintojen äiti ja kohtaamisen valmistaja
Ja hyppään jyrkälle kalliolle ottamaan maan vastaan
ja pinnistän voimani ettei vene käy päälleni
hanskani ovat märät köysien kiristämisestä
Mitä vielä se sanoikaan
etten ehkä ymmärrä kaikkea näillä selityksillä
järjestys on vain osa tarinaa
pitää lukea lisää
Jatkan huomenna
tänään tuuletin aivoni Helsingin edustalla

Rajankäyntejä kehityksen ja tuhon välillä

Realismini katosi, rimakauhu tuli tilalle. Noin vain, hetkessä. Miten se voi olla niin herkkää? Matkan jälkeen sain kosketuksen itseeni. Nyt en meinaa uskaltaa. Jospa epäonnistun, jospa olen tyhmä enkä tajua mikä on olennaista, jospa en näe kokonaisuutta, jospa en saa muita ymmärtämään näkökulmiani, jospa? Ja sitten elämä vääntyy kierteelle. Kuin hiiri alkaisi juosta oravanpyörässä, vauhti kiihtyy, kiihtyy, lopulta sitä ei voi enää lopettaa. Sillä rimakauhu on joskus kaiken olemuksen täyttävä. Se tuntuu psykosomaattisesti kalvavana kipuna ylävatsassa. Se tuntuu huminana päässä, kyvyttömyytenä rauhoittua. Hengästymisenä ja sydämen pamppailuna nukkumaan mennessä.

Minä ja Norma - Norma ja minä - kummasta puhun? Luin Joyce Carol Oatesin kuvitteleman Norman elämän, hänen tunteensa ja ajatuksensa, yksityisimmät kokemuksensa. Kirjassa 'Blondi' todellisuus ja kuviteltu sekoittuvat, mikä on on oikeata elämää, mikä jotain muuta. Mutta se ei ole olennaista, olennaisempaa on kokemus.

Norma oli jossain syvällä itsessään ihailtavan vapautunut ja joustava yksilö. Sama asia oli hänen ongelmansa, kun rakkaudenkaipuu ja hyväksynnäntarve ajoi häntä yhä kauemmas itsestään ja yhä lähemmäs rakennettua persoonaa ja kuorta nimeltään Marilyn Monroe. Norma ei ollut koskaan itsessään täysi ihminen, vaan muut määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän antoi muiden määrittää itseään, koska ei omasta mielestään voinut sitä tehdä. Nojautuessaan muihin häneltä katosi lopulta totaalisesti kyky arvioida asioiden oikeellisuutta ja hyvyyttä. Hetki jolloin häneen lyötiin Marilyn Monroe -leima, hän menetti määräysvaltansa elämäänsä. Sen jälkeen hän oli olemassa vain Marilynina, kaikki rakastivat Marilynia. Mutta hän ei ollut Marilyn, se oli rooli joka peitti hänen heikkoutensa, suoja jolla varjeltiin epäonnistumista. Mutta samalla jokin puoli hänestä oli hetken hyväksytty, ja se oli sama kuin haluttu ja himoittu. Eikä ollut helppoa määrittää mitä ei voisi tehdä tuon hetken eteen.

Nämä rajankäynnit ovat hämäriä. Ne lipsahtavat otteesta juuri kun on kuvitellut ymmärtävänsä toimintaperiaatteen. On joltisensakin mahdotonta sanoa, missä on raja rakentavan ja tuohoavan toiminnan välillä. On helppo arvostella muita ja vaikea olla itselleen rehellinen. Milloin hyvä tuo hyvää, milloin hyvä tuo pahaa, koska paha tuo hyvää? Huono kokemus on joskus tärkein hyvän saavuttamiseksi. Ja parhain, kadehdituin, kokemus voi tuhota kokonaisen elämän. Voiko sitä edes ymmärtää?

Kyttääjät palvelevat itseään

Joiltakin ihmisiltä puuttuu ilmeisesti kyky suunnata huomionsa mielekkäällä tavalla. Bakkanaalipaikan naapuri päätti kärsiä koko yön 'käsittämättömästä metelistä, miten aikuiset ihmiset eivät osaa käyttäytyä'. Meidän laulumme pikkutunneille ilahdutti meitä juhlijoita kovasti, ja piti naapurit hereillä vasten tahtoaan. Saimme tästä tiedon aamulla, kun poika soitti Helsingistä meille Ruokolahdelle. Mielenkiintoista tällaisten naapurikyttääjien toiminnassa on ongelman tahallinen vatvominen äärettömiin mittasuhteisiin ja samanaikainen kyvyttömyys kohdata asia kasvoista kasvoihin. On siis parempi kärsiä koko yö, tai miksei kokonainen vuosi, kuin tarttua toimeen. Siten viha pääsee muhimaan ja kasvamaan todelliseksi ongelmaksi. Ongelman olisi voinut ratkaista vaikkapa tulemalla meidän luoksemme 100m päähän pyytämään hiljaisuutta. Korvatulpat ovat myös oiva keino hiljaisuuden saavuttamiseen. Tai miksei voisi nauttia musasta, jolloin mitään ongelmaa ei edes ole. Voisiko olla niin, että näin on mahdollisuus antaa vihan tulla pintaan, kokea avoimesti ärtymystä ja katkeruutta? Jos se on ainoa mahdollisuus. Kun kenellekään ei voi suoraan sanoa mitään ikävää. Kun vain piiloviha sopii käyttäytymiskoodiin. Kyttääjä ei ole tahallisesti ilkeä muille vaan tekee palveluksen omille lukittuneille tunteilleen. Ja ehkä on joskus pikkuisen parempi ihminen muille.

20-v ylläreitä

WW:n 20-v konsertti on takana odotettuine sanoitusjäynineen. Sain pidellä pokkaani ihan hartiavoimin, bassot lauloivat kuulemani mukaan 'rapakoissa' vaikka nuoteissa luki 'kartanoilla'. En tiedä oliko oikea jäynä 'kapakoissa' sen levollisempi. Konsertin jälkeen meinasin lentää selälleni, kun Ismo kapsahti kaulaani. Hän oli äidin ja ystävän kanssa päättäneet lähteä 700km:n "lauantaiajelulle" ja nauttimaan konsertistamme. Olihan sitä mukava halata pitkästä aikaa. Nyt juuri meillä on alkamassa bakkanaalit. Ihmiset kutsuttiin rinkiin, saa nähdä mitä tapahtuu. Ilta on ylläreitä täynnä.

Tuulen viemää

WeneWiOL on alkanut mainiosti. Eka konsertti oli harvinaisen nautinnollinen kokemus, biiseissä oli musiikin tekemisen makua ja saimme innokkaita aplodeja. Juuri hetki sitten täytimme vatsamme TBCllä eli tonnikalabanaanicurrylla. Se on maan mainioin kiertuespecialruoka, maukasta ja takuuvarmasti ähkyttävää. Nyt soutelemme kohti Muukonsaarea. Tai varsinaisesti kuusi soutaa, kaksi säätelee Moxin nerokasta purjeviritystä, Mox pitää perää ja yksi tähystelee keulassa. Täällä purjeen takana tuntuu kuin matkustaisi ykkösluokassa, joten me Tuulin kanssa pidämme huolta päiväunista. Kaikkien muiden puolesta. Ja mä kun luulin, etten pääse tänä kesänä purjehtimaan.

Valmista

Sain kuin sainkin paperini tehtyä konferenssiin. Luin sen läpikin - ehdin eli ei mennyt ihan viime minuutille :) - ja tuntuu että siinä voi olla ihan järkeviä ajatuksia. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tuntuu, että olen ajatellut selkeästi ja rauhallisesti. Se tuntuu hyvältä. Ehkä säännöllinen työaika on auttanut. Ja nyt on hyvä lähteä uudelle viikon lomalle.

pakkaus reggae-oke

Monen muun wenewiolistin tavaramäärä on varmaankin omaani suurempi, mutta meikäläinen saa minimoitua tavaransa, kiitos viimevuosien investointien laadukaaseen välineistöön.

Ensinnäkin jo useamman vuoden vanhat purjehdusasumme käyvät kätevästi sekä erinomaisesta sadeasusta, että kylmän sään varustuksesta. Ja takin kanssa kehtaa kävellä tarvittaessa kaupungillakin. Tosin pelkästään WeneWiolia varten ei moista asua kannata hankkia, hintansa takia.

Viime vuonna investoimme vedenpitäviin "merimiessäkkeihin" (Ortlieb). Yhdet selässäkannettavat kummallekin ja vielä yksi teltalle ja makuupusseille. Nyt on ylenpalttinen rapistelu (vesisuojaus) historiaa.

Tämän kevään Caminon kävelyä varten ostimme kunnon vaelluslenkkarit, -sukat, sekä urheilukäyttöön tarkoitetut lyhyt- ja pitkähihaiset paidat. Nämä kaikki on kevyitä, pieneen tilaan meneviä, nopeasti kuivuvia ja sekä kylmän, että lämpimän sään varusteita. Eipä siis ole tarvetta erillisille vaatteille. Ja vaihtovaatteita mulla on aina ollut vähän :)

Kuvasta puuttuvat vielä WW-huppari (joka saadaan vasta paikan päällä Taipalesaaressa), venekartat (kipparin jobi), sekä yksi päälle tuleva vaatekerta pitkine housuineen. Niin ja se valkoinen (kangas-)kassi keskellä on meidän kummankin ruokailuvälineet.

...mitä mitä mitä ihmettä?! Onko kuvan ulkopuolella vipeltävä harmaa vauhti-ihme todellakin espressopannu, menossa kovaa kohti merimiessäkkiä? Vastauksen tietänee vasta matkalla...

WeneWiOLiin

Kuten Katja jo kirjoittelikin, seuraavat yhdeksän päivää vietämme WeneWiOLissa, kirkkoveneillä soudellen ja kirkoissa kuorona laulaen. Tapahtumia paikanpäällä pääsee katsomaan osoitteessa wenewiol.rakovalkea.org/paivio/.

WeneWiOL kutsuu

Tämä alkaa ehkä jo vaikuttamaan erikoiselta, mutta tässä sitä taas ollaan selittelemässä mitä aion pakata mukaani. Se on niin hauskaa, kun tavaraa on vähän ja se on jotain muuta kuin mitä kaupunkireissuilla kaipaa. Tällä kertaa on kyseessä WeneWiOLin 20-vuotisjuhlakiertue Saimaan vesistössä, Imatran seutuvilla. Suurin ero vaelluksen ja kirkkoveneilypakkailun välillä on ehdottomasti määrä. Suomeen kun lähtee retkeilemään, niin saa pakata kuin olisi lähdössä napapiirille. Kun Espanjassa suurimpana painona oli kamera, makuupussi, aurinkosuojat ja lääkkeet, niin nyt pakkaan kaiken tämän lisäksi kaksi kerrosta villavaatteita, pipon ja hanskat, täyden sadeasun saappaineen, makuualustan (ei ole kuvassa kuten ei makuupussikaan) ja tietysti keikkavarusteet nuotteineen ja asuineen aina ylioppilaslakkia myöten. Ylioppilaslakki on vakivarustus keikanjälkeiseen fiilistelyyn kirkon portailla, kun kajautamme ilmoille karjalaisviisuja. Huomenna me starttaamme ja sitä ennen pitää saada yksi konffapapru lähetettyä. Onhan siinä vielä ähertämistä, mutta eiköhän se siitä.

Seven-eleven on vapauden julistus

Jotain konkreettista matkasta jäi käteen. Nimittäin säännöllisen elämänrytmin ihannointi. Elän päiväni nykyisin, más o menos, klo 7 ja 23 välillä. Herään kiltisti joka aamu aikaisin ja menen töihin klo 8. Ai että on mukavaa lähteä kotiin klo 16 aikaan, kun on töissä rajoitetussa ajassa, eli pienimuotoinen deadline päällä, saanut vaikka mitä aikaiseksi. Hyvässä lykyssä saattaa käydä niin ettei tarvitse pusertaa juttujaan viime tingassa valmiiksi. Ja kun tulee jo iltapäivällä kotiin, silloinhan ehtii vielä vaikka mitä muutakin elämässään. Miksei kukaan ole tätä mulle aiemmin kertonut?! Kaiken maailman etätyöt, mobiilityöt sun muut toitottavat fleksiibelin elämän vapautta. Mutta vapaus on kokemuksellisesti ehdottoman suhteellinen käsite. On toki ihanaa elää akateemista elämää, työskennellä tutkijana, herätä milloin herätyttää, mennä töihin kun saa itsestään irti ja viipyä siellä sitten koko hereilläoloaika. Niin siinä vain usein käy, jos ei käytännössä niin henkisesti. On nimittäin merkillistä, että kun herää myöhään, päivä ainakin tuntuu huomattavasti lyhyemmältä. Absoluuttinen hereilläoloaika saattaa hyvinkin olla sama, mutta tunne ihan toinen. Nyt kun elän kiltisti säännöllistä elämää (jota juuri tätä blogia kirjoittaessani rikon, poikkeus vahvistakoon säännön), tuntuu että ehdin vaikka mitä. Tänäänkin pyöräilimme laulamaan neljäksi tunniksi WeneWiOL-harkoihin. Eikä väsyttänyt yhtään, sekin plussaa. Mutta nyt väsyttää. Kauniita unia ja kullan kuvia.

Matkan jälkeen

Näin matkan loputtua on mahdollisuus pohtia mitä kaikkea sitä tulikaan nähtyä, tehtyä ja koettua. Blogimme on oiva apuväline siihen puuhaan.

Vaikka ensisijainen tarkoituksemme on ollut kirjoittaa kuulumisia ja pohdiskeluita ystäville ja tutuille, on se teksteineen ja kuvineen, mukava elävä muisto itsellekin... On helppo palauttaa mieleen tunnelmat kunkin viestin kohdalla.

Kuten Katja jo sanoikin, suuret kiitokset kaikille kommentoijille! Olette tehneet tästä blogista paljon mielenkiintoisemman luettavan kuin se olisi ollut vain meidän kahden voimin.

Tulemme näillä näkymin jatkamaan tänne bloggaamista tästäkin eteenpäin. Minulle tämä on hieno paikka pohdiskella asioita ääneen sekä tietysti jakaa kuulumisia ystävien ja tuttavien kanssa. On mielenkiintoista tehdä yhteistä blogia kahden itsenäisen kirjoittajan voimin. Tai oikeastaan kirjoittajia olette te kaikki kommenttien kirjoittajatkin.

Kanttarellimuhennosta ja uusia pottuja

Arki alkaa maistumaan. Suomalainen elämä on taas meidän. Vehreä vihreys, kaupantädin kuiskaavanhiljainen kiitos ja pyöräily ovat jo tuttuja ilmiöitä. Olen ollut pari päivää töissä. Tänään pakastimme kymmenen kiloa mansikoita. Ja sitten teimme ruoaksi mielettömän maistuvaa joka-kesä-ihan-pakko-tehdä kanttarellimuhennosta ja uusia pottuja. Tällaisella reseptilla.



1,5 rkl voita (tai vähintään oivariinia)
1 iso sipuli
1 l kanttarelleja
2 dl kuohukermaa
1 tl merisuolaa
vastajauhettua mustapippuria

Kuullota sipulikuutioita miedolla lämmöllä reilussa määrässä voita. Lisää suikaloidut kanttarellit, kun sipulit ovat hieman läpikuultavia. Paista kanttarelleja melkein täydellä lämmöllä kunnes kaikki neste on haihtunut ja ne alkavat ruskistua. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Lisää kerma ja anna hautua kannen alla noin 10 minuuttia. Tarkista maku, suolaa saa olla reippaasti. Nosta liedeltä ja anna tasaantua ennen tarjoilua viitisen minuuttia.

Tarjoile tilli-suolavedessä keitettyjen uusien perunoiden ja reissumiehen kanssa. Juomaksi sopii Citronelle.

Jälkkärinä nautimme mansikkamaitoa eli murskatuista mansikoista sokerilla ja maidolla kaveerattuna.

¡Muchas gracias!

Me, minä ja Mox, sen matkan teimme. Kahdestaan pyhiinvaelsimme Santiagoon ja Finisterreen. Kävelimme kokonaista 816km ja ajoimme autolla 866km. Onhan siinä matkaa ja touhua yhdelle lomalle. Häämatkana aika ihanteellinen. Meillä oli kaikki aika olla yhdessä, mutta kuitenkin aktiivisessa tilassa. Kävely soi mahdollisuuden jutella asiat puhki ja poikki. Olla todella ihan kahdestaan. Samalla saimme itsemme tietokoneiden ääreltä ja kohotettua kuntoamme roimasti muutamassa viikossa. Se kaikki tekee hyvää ihmiselle.

Tämä oli ainutlaatuinen matka myös siinä mielessä ettemme tehneet sitä vain itseksemme. Tarkemmin kun asiaa ajattelee, huomaa että olemme tehneet matkaa yhdessä monen meille rakkaan ihmisen kanssa.

Saimme tuntuvan pesämunan matkallemme. Te kaikki rakkaat sukulaiset, ystävät ja tuttavat, olemme todella iloisia häälahjoistamme ja Mox 30-v lahjoistaan. Suurkiitos! Tässä hieman selvennystä, mihin lahjoitukset ja omat varat upposivat. Kaikki summat on laskettu kahdelle hengelle.

aamiainen 5-10€
lounas 6-12€
illallinen 11-25€
yöpyminen alberguessa 6-14€
yöpyminen hostalissa 25-55€
keskimääräinen päiväbudjetti kävellessä 60€
autovuokra, vakuutus ja dieselit 193€
lennot 801€
koko matka (sis. lennot ja visalaskut eli yöpymiset, syömiset, bussimatkat, auto ja muut ostokset Espanjassa; ei sis. etukäteen hankittuja varusteita) 4753€

Kävely itsessään oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa, ja siten tietysti uskomattoman moniulotteinen ja antoisa kokemus. Te kaikki ihanat ihmiset, jotka kirjoittelitte meille, olette olleet todella tärkeitä matkallamme. Oli hauska lukea kannustavia, innostuneita ja kriittisiä kommenttejanne viesteihimme. Oli ilo lukea kuulumisianne, joidenkin osalta saimme paremmin tietää miten teillä menee kuin yleensä arjessa :) Nämä viestit piristivät joskus raskaita päiviämme ja saivat laittamaan jalkaa toisen eteen. Yleensäkin se oli erittäin mukavaa. Itse asiassa, meidän viestimme ja teidän kommenttinne yhdessä loivat kokonaisen uuden tarinan. Tämän kokonaistarinan luomiseen osallistui uskomattoman monta ihmistä. Olemme olleet suorastaan otettuja kommenttien tulvasta.

Kiitos joka iikalle, kommentointijärjestyksessä: Saija ja Henkka, Minna Mylius, Tuula ja Ismo (ja vierailijat), Mikko Särelä, Pertti, Pilvi ja Juho, Tarmo, Marjo, Tatu ja Nelli, O., Outi ja Ulla-äiskä, Tuuli ja Laura, Lotta, Heikki R, Nea, Eino, Susse, Minna, Jari, Toni, Samppa, Sami ja Eeva, Petteri, Veronica, kolme tyttöä, Marja, Veera, Mona ja Timo, LauriPoo, Tuulikki ja Päiviö, Otto, Sulo ja Tarja, Tiina, Satu. Katjanäiti Tuula ja Ismo sekä Moxinisä Pertti todella antautuivat kommentoinnille, kiitos teille siitä.

Muutama ihminen vaikutti matkaamme jollain tavalla erityisesti. Osteopaattimme Mika valmisteli meidät matkaamme fyysisesti ja muokkasi kehomme kävelykuntoon. Ismo lainasi videokameraansa, jolla olemme tallentaneet muutamia hetkiä. Saimme kameran myös Juhalta, nauhoja tuli käytettyäkin. Saija ja Henkka vierittivät ison kiven hartioiltamme luvatessaan ottaa varmuuskopiot valokuvistamme. Kodinhengettäremme Saara hoiteli postit ja kukat, niin hyvin että orkidea alkoi kukkia uudelleen. Tuhannet kiitokset!

Mahtava juttu! Olemisen muotoja on niin monia. Tästä matkasta tuli entistä merkittävämpi, kun teimme sen yhdessä. Kiitos teille kaikille! Halauksia. ¡Muchas gracias!

Keinuvassa olomuodossa

Tämän hetken tunnelmia kuvaa parhaiten biisi "Hopeaa hiuksillaan", kenties. Kotiinpaluu tuntuu hyvältä. Kuin pääsisi nukkumaan lapsen unta, keinumaan unimaailman pehmeyteen.

Hopeaa hiuksillaan

istuu viereen pienemmän
sängyn laitaan jää
kuka kuiskaa ikkunaan
tuuli siellä puhuu vaan
elokuisen illan viilentää

niin hiljaa on äiti maa
ilta väsyneen hiljentää

hopeaa hiuksillaan
ohjaa uneen kulkevaa
hopeaa hiuksillaan
on hyvä nyt jo näin
on kenties
kenties

tarinoiden kuninkaat
astuu huoneeseen
silmät loistaa väsyneen
lupaan käydä nukkumaan
jos vielä hetken kuulla saan

niin silmänsä sulkee nuo
ne unimaailmaan aukeaa

hopeaa hiuksillaan
ohjaa uneen kulkevaa
hopeaa hiuksillaan
on hyvä nyt jo näin
on kenties
kenties

san. Tommi Lattunen (Rajaton-yhtyeen levyltä Kevät)

Kotona - eräässä olomuodossa

Ehkä ihminen ei muutukaan. Tai ei voi muuttua olennaisesti. Ehkä ihminen vain muuttaa olomuotoaan ja se vaikuttaa siltä kuin tapahtuisi muutos. Niin - muutos kyllä - mutta ennemmin jalostumista kuin jonkin ominaisuuden vaihtumista. Niin kuin vesi. Vesi virtaa puroissa ja joissa. Täyttää lammet ja järvet, leijuu niiden päällä sumuna. Haihtuu ja kasaantuu pilviksi. Sataa lempeänä kesäsateena tai raivoana syysmyrskynä. Jäätyy, peittää maat valkeiksi. Ja aina se on ytimeltään sama, se koostuu samoista osasista, H2O. Silti se on niin erilainen, eri tarkoituksiin muotoutunut. Ehkä ihminenkin on aina ytimeltään sama, sisällä on sama yksilö, hyvällä onnella samalla keholla kuljetaan kehdosta hautaan. Silti ihminen vaikuttaa eri tilanteissa, ympäristöissä, elämänvaiheissa niin erilaiselta. Ehkä se on räätälöintiä, ihminen sopeutuu sellaiseksi kuin elämä edellyttää. Joskus matkan alussa sitä kuvitteli olevansa muuttumassa erilaiseksi. Jossain vaiheessa oli pettynyt, kun sama heikko minä nosti sitkeästi päätään ahdistavissa tilanteissa ja keksi samat tutut temput uudelleen. Niin erilaisissa olosuhteissa, erilaisten haasteiden äärellä, olen se sama Katja kuin ennenkin. Ja silti erilainen, sitkeämpi, joustavampi, joskus jopa armollisempi. On siis turha juosta itseään karkuun, on parempi kohdata itsensä avoimesti. Olisi hyvä oppia tuntemaan omat olomuotonsa, aistia niiden muuttuminen. Ymmärtää ettei mikään ole sen parempi kuin toinen. Kun langanpäästä saa kiinni, matka jatkuu siitä.

Kotimatka alkaa Guggiksen luolista

Olemme näinä kävelyn jälkeisinä päivinä poteneet suunnatonta kulttuurishokkia. Liikkuminen yli 5km/h, turvallisten keltaisten opasnuolien puuttuminen, automatkailu, epämääräiset ajo-opasteet, kaasuttelu, jarruttelu, ohittelu, ihmismassat, hälinä, turismi, tupakansavu, kiire, liikennevalot, jättikaupat, citytrendibimbot... Jotain ihan kestämättömän liikaa. Ja, oh, lista on loputon. Kaikki on tuntunut niin etäiseltä, tuntemattomalta tunkeilijalta joka väkisin haluaa muuttaa yksinkertaista elämäämme.

Mutta mikään ei ole lopullista. Ei edes tyytyminen yksinkertaisuuteen, luopuminen kaikesta paitsi välttämättömästä.

San Sebastianissa saimme nauttia upeista värikkäistä kaloista, merihevosista ja tiikerihaista akvaariossa. Tänään olemme tutun turvallisesti surfanneet ristiin rästiin Bilbaossa moderneilla julkisilla. Frank O. Gehryn Guggenheimin museo oli varsinainen tilaseikkailu. Museon sydän, eräänlainen aula, oli kuin henkeä ylösnostava goottikirkon interiööri. Muuten kalan fysiologian inspiroima rakennus oli täynnä toinen toistaan jännempiä tiloja. Kolmikerroksinen luolamaisten tilojen verkosto. Kaikki liittyy toisiinsa, kuten itse arkkitehti sanoo teoksestaan. Niin se on, elämässäkin. Huomaan, että olemme palaamassa sivistyksen pariin. Alan taas nauttia ihmisten kättenjäljistä. Ja huomenna kotiin. Onni on tässä, kaikessa.

ei olla kalkkiksii

Osoittaaksemme itsellemme, ettemme ole ihan täysiä kalkkiksia, teimme sukelluksen Bilbaon vilkkaaseen yöelämään (klo 1) vanhassa kaupungissa. Puolen tunnin seikkailun aikana löytyi koko joukko kaduilla hengailevaa nuorta porukkaa hyvässä tuiskeessa. Pääsuunta vaikutti olevan baareista bilemestoihin, joissa bailaus jatkunee aina aamu yhdeksään saakka.

Moneen kertaan suunnittelemamme bailausyö jäi tällä kertaa toteutumatta, mutta 7 viikossa sai nautittua elämästä muilla tavoilla. Kuten tavallista.

AUTO-ETAPA 4, Donostia/San Sebastian - Bilbo/Bilbao

distancia 100km (866km)
carreteras: A8/E70, N634
tiempo 13:00-14:30

Parkkimaksu 2,5h = 150e

Sinänsä halpa maksullinen parkkeeraaminen San Sebastianissa kävi meille turkasen kalliiksi, kun kirkassilmäisinä yritimme espanjalaisten tavoista ymmärtää miten ja mihin autoja täynnään olevassa keskustassa voi parkkeerata. San Sebastianin innokkaat parkkivalvojat rahtaavat autosi pois jos et älyä, että kaikkien suosima parkkipaikka on sellainen vain valvojien työajan (n. klo 11-17) ulkopuolella. Ei auttanut itku markkinoilla eikä se että meillä oli voimassa oleva parkkikuitti. Ja tietämättömiltä turisteilta veloitetaan tietysti tuplahinta paikallisiin verrattuna, palvelumaksujen kera.

AUTO-ETAPA 3, Ribadesella - Llanes - Castro-Urdiales - Donostia/San Sebastian

distancia 297km (766km)
carreteras: A8/E70, N634, A8/E70, N634/E50, A8/E70
tiempo 9:50-16:00

Pillerimatkailua

Muutaman päivän matkailu autolla yli 30 kävelypäivän jälkeen tuntuu turboahdetulta reissaamiselta. Aika ei riitä pikkuteiden ajamiseen n. 800km matkalla ja moottoritiellä 120km vauhdilla vuoristot ja jyrkät rannat vilahtavat sekunnissa ohi. Olemme toki pysähdelleet katsomaan useita hienoja paikkoja, mutta ne jäävät vain välähdykseksi mieleen. Jotenkin epätodellisiksi. San Sebastian on mielenkiintoinen ja muodoltaan todella upea kaupunki. Ja aikamoinen turistirysä.

AUTO-ETAPA 2, Ferrol - Meirás - Viveiro - Cabo Vidio - Ribadesella

distancia 352km (469km)
carreteras: CRG11, AC116, AC566, AC102, AC/LU862, N642, N634/N632/A8/E70
tiempo 10:10-18:50

Ranska - Portugali 1 - 0

Pieneen baariin nauttimaan racioneja, illalliseksi isoja tapas-annoksia. Ja peli on juuri alkamassa! Mikä ajoitus - eikä sattumalta. Me olemme täysin perillä fútbol mundialin käänteistä. Olemme käyneet tarkoituksella katsomassa pari peliä ja ainakin tsekanneet tilanteen tv:stä tai lehdestä. Espanja tippui kvartaaleissa, mutta innokkaita seuraajia riittää joka kuppilaan. Nyt peli oli tärkeä, toinen semifinaalipeli jossa ratkeaa kumpi pääsee kisaamaan maailmanmestaruuskullasta. Mä vaistomaisesti kannatan aina pienempää eli tällä kertaa Portugalia. Aiai, Ranska tekee maalin rankkarista. Tilanne alkaa mennä tylsemmäksi. Pelaajat huitovat toisiaan kaikilla mahdollisilla keinoilla ja tuomarit katsovat touhua hövelisti sormien läpi. Sitten portugalilaiset alkavat oikein kunnon elokuvatähdiksi ja heittäytyvät maahan joka hipaisusta. Pöh. Ei sitä pienuuttaan nyt tarvitse väärinkäyttää. Suuntaisivat energiansa mieluummin maalintekoon eikä moiseen pelleilyyn. Ei se nyt noin onnistu. Ja niinhän siinä kävi, Ranska voitti ja Portugali hävisi paremmalleen. Viikonloppuna selviää, saako Portugali pronssin vai viekö sen Saksa. Ranska taas kamppailee kullasta Italian kanssa. Vanha manner rulettaa. Jännää!

AUTO-ETAPA 1, Santiago de Compostela - O Coruña - Ferrol

distancia 117km
carreteras: N550, NVI, N651
tiempo 17:40-22:30

AUTOBUS-ETAPA 3, Finisterre - Santiago de Compostela

tiempo 11:00-13:15

Lopun alkua ihmetellen

Tuntuu kyllä uskomattomalta, että viikon kuluttua olemme olleet jo pari yötä kotona. Nukkuneet siinä omassa isoisovanhemmilta perityssä natisevassa sängyssä, boostattuna Tempurilla. Onhan se ihana, tuttu ja turvallinen. Minkälaista satoa palstapuutarhallaan touhunneet ihmiset odottavat? Kotipihan koivu lienee jo aika tumman vihreä. Vanhankaupunginlahden uudet linnut jo itsenäistymässä. Reissumiestä voin jo maistella kielelläni. Rakkaat ihmiset eläneet elämäänsä. Teitä onkin kaikkein eniten ikävä vaikken aina arkena kovin paljon ehdi ketään tapaamaan. Asioiden arvojärjestys muuttuu, kun saa etäisyyttä.

Kaikkea mieleeni näköjään nousee, kun annan niiden tulla. Enpä ole aiemmin ajatellut. Tällainen matkanteko, yksinkertainen kävely, vie täysin mukanaan. Ei ole olemassa muuta todellisuutta. On vain olemassaolo, tämän hetken tuskat ja ilot. Katse huomiseen liittyy seuraavan etapin suunnitteluun, henkiseen ja fyysiseen valmistautumiseen. Se on aina oma hiljainen prosessinsa, jonka täytyy antaa kulkea omia polkujaan. Sitä ei voi pakottaa, voi vain myötäillä. On nimittäin tosi jännää miten joku alle 20km päivä tuntuu joskus rankemmalta kuin 30km hujakoilla oleva. Lyhyenä päivänä usein kiirehti perille. Pitkänä taas suostui olemaan kävelyn olotilassa. Ehkä se on sitä läsnäolon kykyä mistä aina puhutaan. Siinä ei todellakaan ole muuta kuin Tila. Tila, jossa liikutaan koko ajan, mutta ollaan samalla paikoillaan vain tässä hetkessä. Mikään ei vedä mihinkään suuntaan tai vaadi mitään. Pyhä olemisen vapaus.

Kävelemisen onni ja tuska on takana. Nyt opettelemme olemaan osa tätä monimutkaisempaa maailmaa. Ja onhan siinä opettelemista. Nimittäin jo bussissa istuminen tuntuu extreme-kokemukselta. Se kulkee niin lujaa, ettei ehdi tajuamaan minkä ohi sitä vilahtaa. Maailman rakenne on silloin erilainen. Kävellessä on siinä paikassa ja hetkessä missä on. Bussilla kulkiessa taas on siinä bussissa, ja maailma jonka läpi kulkee on kuin jokin leffa; ei ole siinä paikassa jonka läpi viilettää. Ihan pian menemme hakemaan vuokra-auton ja lähdemme ajelemaan pitkin pohjoisrannikkoa aina San Sebastianiin asti. Sieltä sitten takaisinpäin Bilbaoon, josta lentomme lähtee ensi sunnuntaina.

ETAPA 38, Finisterre - Cabo de Finisterre

distancia 3km (816km)
desnivel positivo xxm
tiempo 10:10-11:55

Auringonlasku prayalla

Tänään on ollut hieno päivä. Kävimme maailman ääressä ja vietimme viimeisen majakan luona koko aamupäivän nauttien hieman seljenneestä sumusäästä ja vahvasta luonnosta. Päivällä uimme Atlantin jyhkeissä aalloissa ja nyt illalla olemme samaisella hiekkarannalla istuen nähneet auringon laskevan mereen. Tästä alkaa paluu takaisin.

Torvet pauhaavat maailman lopussa

Nyt me sen tiedämme, mitä tapahtuu kun maailma loppuu. Valtava vesi ympäröi maan, sumu kietoutuu ympärille ja torvien pauhu täyttää koko olemuksen. Ihmiset polttavat vaatteitaan. He höpöttävät eläimille ja tarjoavat niille viimeisiä eväitään. Kohottavat ilmaan viimeisiä oluttuoppejaan. Tallentavat tämän hetken kameroillaan. Mitä varten, kun ei ole enää muuta?

ETAPA 37, Cee - Finisterre

distancia 13km (813km)
desnivel positivo xxm
tiempo 10:35-14:00

AUTOBUS-ETAPA 2, Muxia - Cee

tiempo 11:00-12:00

Rehellisyyskin maan perii

Taidamme olla aika ihmeellisen rehellisiä espanjalaisten mielestä. Kerromme todistustenjakajille yksityiskohtaisesti kuinka paljon olemme kävelleet. He puolestaan joko vähättelevät koko matkan kävelemisen merkitystä tai yrittävät olla kuulematta selostuksiamme. Sitten he juhlavasti ojentavat nimillämme varustetut todistukset ja me otamme ne hämmentyneinä vastaan. Niin meillä on ansaitsemamme compostelan lisäksi kaksi todistusta (puolikävellystä) saapumisesta jaakobin tien loppuun, ensimmäinen Muxíasta ja toinen täältä Finisterrestä. Taitavat kilpailla "fin de ruta xacobeo" -tittelistä ja toisekseen vaelluksen merkitys on meille ihan erilainen kuin useimmalle espanjalaiselle. Meille vaellus on itsessään olennainen kokemus. Heille taas camino on puolipakollinen katolinen velvollisuus. Tokihan sen suorittaminen pitää todistaa muille. Ja se suorittaminen on taas suhteellinen käsite. Elokuussa ruuhka-aikaan on kuulemma ihan tavallista, että ihmiset hurauttavat autolla suurimman osan etapista, kävelevät pari kilsaa ja hakevat alberguesta leiman credentialiinsa ihan kirkkain silmin. Ei mikään ihme siis, että meidän reilu 800km kävely sekä lapsenomaisen nöyrät selostukset katsotaan riittäviksi meriiteiksi. Onhan se peregrinostatus tietysti siinä mielessä mukava, että sen takia saamme nukkua vielä viimeisen kerran alberguessa. Siitä hyvästä lahjoitamme mitä sydämissämme tunnemme oikeaksi. Meille se on yleisesti tunnettu minimitaksa eli 3€/punkka.

Elämä kantaa

Kaikki on paremmin kuin osasin kuvitellakaan. Yövyimme viime yön hostalissa Atlantin rannalla Muxíassa. Meri on jotain käsittämättömän upeaa, vapaata ja vahvaa pitkän pitkän pitkän sisämaavaelluksen jälkeen. Parasta salvaa mielelle ja keholle. Tänään matkustelimme hyvin levänneinä bussilla Ceehen ja nautimme 13km:n kävelystä leppoisissa alapilvissä meren tuoksussa. Ja tästä kun jatkamme, pääsemme kuin pääsemmekin kävelemään maailman loppuun asti. Nyt olemme jo hyvin lähellä Fisterran kylässä, Cabo de Finisterreen on enää 3km. Saattaa olla, että säästämme saapumisen ilon kuitenkin huomiseen. Nyt jonotamme muiden peregrinojen kanssa päästäksemme hospitaleron juttusille. Todistusta emme maailmanlopun matkastamme ansaitse, mutta ehkä hyviä neuvoja yöpymispaikasta. Vaelluksellamme olen oppinut, että apua saa aina kun sitä todella tarvitsee. Pienessä ja isoissa asioissa. Kysyy sitä sitten mielessään tai ääneen. Elämällä on ihmeellinen kyky kantaa ihmistä, kunhan vaan on valmis ottamaan vastaan.

AUTOBUS-ETAPA 1, Negreira - Muxia

tiempo 10:45-11:30

¡Biitsi!

Päädyimme tänään bussilla Muxiaan, Costa do Muerten rannoille. Täällä on oikein kunnon biitsit ja olemmekin ottaneet ensikosketuksen Atlantin mereen. Huomenna Finisterressä sitten lisää pulikoimista :)

ETAPA 36, Santiago de Compostela - Negreira

distancia 24km (800km)
desnivel positivo xxm
tiempo 7:45-16:00

Tuoksujen matka

Visuaalisten nähtävyyksien lisäksi camino on ollut myös vahvojen tuoksujen ja hajujen matka. Alussa vuoristossa ilma oli raikasta ja tuntui kevyeltä. Tuuli toi tullessaan puiden ja pensaiden tuoksuja kaukaakin. Vuoriston tasaantuessa mesetaksi ilma kävi kuivemmaksi. Lähinnä kuivan heinän ja pelloille heitetyn lannoitteen hajut keskeytti ainoastaan kaupunkien liikenteen ja teollisuuden jäljet. Kumpujen ja vuoriston lähestyessä luonnon vehreys virkisti turtunutta nenää. Muutamissa pienissä vuoristokylissä reissulle tyypillisen maatalouden peruselementit pääsivät uusiin ulottuvuuksiin; lehmiä väistellessä kapeilla, talojen reunustamilla, lannan peittämillä mukulakivikaduilla oli melkein mahdotonta olla osumatta tuoreeseen tavaraan. Päästessämme lähemmäs Santiagoa Galician alueelle olemme saaneet nauttia irkkumaisemissa yrttien ja myös istutettujen eukalyptus-puiden tuoksusta. Finisterreä lähestyessämme odotamme jo innolla suolaisen meren kutitusta nenässä...

Kiitti mulle riitti!

"Espanjalaiset etäisyydet" ovat luku sinänsä. Olemme koko reissun eläneet vapaassa virrassa, sillä koskaan ei voi tietää kuinka paljon on matkaa minnekin. Ilmeisimmän esimerkin tarjoaa Euroopan tihein kahvilaverkosto.

Arvoitus: Näet viitan "Bar 100m", joka houkuttelee caminosta sivuun olevaan kahvilaan - kuinka pitkä matka baariin on?

Vastaus: Noin 400m. Tämä oli ensimmäinen viitta, joka ohjaa seuraavalle viitalle, "Bar 150m". Seuraava viitta on avoin "Bar", tarkoittaen yleensä vähintään 200m.

Eihän siinä mitään, kyllä me kävellä osaamme, mutta jos on käveltävänä reilu 25km päivän aikana reppu selässä ei huvita tehdä kovin montaa sightseeingia. Törmäsimme tähän jälleen. Mun oppaan mukaan Santiagosta Finisterreen on 73km. Tuoreemman listan mukaan matkaa onkin 90km. Mielestäni 17km heitto moisessa pätkässä on jo kohtuutonta leväperäisyyttä. Ainakin se vaikutti radikaalisti meidän suunnitelmiimme: kävely Finisterreen jää jollekin toiselle vuodelle. Emme ehdi millään kävellä sitä, jollemme halua loppuhuipennukseksi kävellä huomenna 33km ja ylihuomenna 35km tai käyttää koko loppuaikaa kävelyyn. Ei. Mulle riitti sekä pitkät kävelypäivät että mahdollisuus näitäkin pidempiin päiviin. Surullista. Harmittaa tosi paljon. Ja ottaa samalla niin maan penteleesti luonnon päälle mennä bussilla perille maailman loppuun. Mutta, kuten Mox sanoi viisaasti ja tyynen rauhallisesti, että matka ja siitä nauttiminen on tärkeintä. Me emme ole täällä suorittamassa vaellusta vaan nauttimassa olostamme. Sen kyllä tajusin itsekin, kun tarvoimme tänään polttavassa helteessä eteenpäin. Huomenna bussilla eteenpäin. Saa nähdä jääkö kävelymme tähän.

ETAPA 35, Arca - Santiago de Compostela

distancia 20,5km (776km)
desnivel positivo 240m
tiempo 5:30-11:10

Unelmia

Yksi innoittaja tälle reissulle oli ensimmäinen opiskeluvuoteni TaiKssa, 1997-8. Eräällä taidehistorian luennolla innostuin Santiago de Compostelan arkkitehtuurista. Jollain toisella luennolla meidän piti määritellä 3 paikkaa, jossa haluaa käydä elämänsä aikana. Kaksi oli helppoja: Utö ja Santiago de Compostela. Kolmas oli hankalampi keksiä, mikä olisi todella merkityksellinen paikka mulle. En sitten enää muistakaan minkä vedin hihasta. Utöseen purjehdimme heti ensimmäisenä kesänämme ja nyt olemme täällä häämatkallamme. Luulenpa, että kolmas paikka meidän pitää keksiä yhdessä. Ehkä se aukenee, kun tämä matka on takana. Yhdessä unelmien toteuttaminen on ainakin huomattavasti helpompaa, hauskempaa ja täydempää.

Peregrino-rituaaleja

Kiitos Jesse!


Santiagon jäämistöt


Santiagon halaus

Teimme kuten kunnon peregrinot ainakin. Kävelimme Santiagoon päästyämme suoraan Santiago de Compostelan katedraalille. Siellä suoritimme asiaan kuuluvat rituaalit. Kiitimme heti oven suussa Jesse-patsasta turvallisesta matkasta ja painoimme kätemme lukemattomien ihmisten kiveen kuluttamaan kädenpainaumaan. Tervehdimme otsatusten arkkitehti Maestro Mateota saadaksemme viisautta osaksemme. Katsastimme herra Santiagon (todennäköiset) jäämistöt hopea-arkussa. Ja haimme compostelamme, eli todistukset camino francésin pyhiinvaelluksesta. Sen mukaan mun latinankielinen nimi on Catherinam Soini, aikas ylevä. Moxille ei löytynyt vastinetta, Mox Soini vaan, ainutlaatuinen sellaisenaan. Tekemäti jäi Santiago-patsaan halaaminen, kun jonoa oli koko alttarin ympäri, n.50m. Ehkä myöhemmin. Messu oli hieno lauluineen, yhdessä laulaminen erilaisten menojen välissä onkin parasta antia. Sitten tähän mennessä parhaan kalalounaan (maukkain ja kasvispitoisin) kautta upeaan linnamaiseen albergueen. Tunnelma on täällä leppoisa, kun ihmiset ovat onnellisia saatuaan toteutettua unelmansa. Meidän unelmamme on pidennetty ja saa jatkoa. Täällä nyt lepäilemmekin rinta rinnan vanhoissa sairaalasängyissä ja keräämme voimia uudelle merentuoksuiselle seikkailulle Camino de Fisterralla. Tuntuu hyvältä, kun saa vielä jatkaa matkaa, aloittaa uusi polku alusta.

Santiago de Compostelan katedraalissa

Istumme Santiago de Compostelan katedraalissa odottamassa pyhiinvaeltajien messun alkamista klo12. Olemme yhden etappimme päässä, kaksi yksilöä reilun 90 000 ihmisen joukossa, jotka tekevät vaelluksen vuosittain. Olemme hyvässä kunnossa, väsyneitä vain pitkästä matkasta ja tämän aamun aikaisesta herätyksestä. Inhimillistä. Vaikka matkamme syy ei ole uskonnollinen, 776km kävelyn jälkeen vaelluksen päättymiselle pyhitetty hetki yhdessä muiden peregrinojen kanssa on paikallaan. Kaikki kokoontuvat osallistumaan messuun. Syynsä kullakin, kuten matkan teossakin. Joillekin tämä on se ultimatum. Mulle itse matka, matkalla oleminen, on olennaisinta. Ainakin nyt tuntuu siltä, kun huomenna aiomme jatkaa matkaamme ja kävellä aina maailman loppuun asti.

ETAPA 34, Melide - Arca

distancia 33km (755,5km)
desnivel positivo 450m
tiempo 6:55-16:20

Huomenna Santiagoon!

Olemme todella edenneet niin pitkälle, että huomenna saavumme Santiagoon. Tänään teimme oman ennätyksemme, kun kävelimme 33km. Aikamoinen matka, mutta se meni ihan sutjakasti.

6:00 herätys, aamutoimet, esiaamiainen: 1/2 appelsiini ja myslipatukka
6:55 kävely, n.10,5km
9:15 aamiainen @ Ribadiso: bocadillos con gueso, cafe con leche
9:45 kävely, n.10,5km + vaatteiden vaihto kevyempiin, venyttelyjä
12:30 cocacola @ Calle
12:50 kävely, n.4km + venyttelyjä
13:40 lounas @ Salceda: tortilla con patata, cerveza con gaseosa, aqua
14:15 kävely, n.8km + venyttelyjä
16:20 kirjautuminen albergueen, asettautuminen, suihku, vaatteiden pesu
17:45 kauppa: vettä, appelsiineja, jäde
18:00 kokoontuminen suomalaisseurueen kanssa (7 peruskoulun ja lukion opettajaa), menu del día yhdessä
21:45 iltatoimet, oppaiden lukua ja seuraavan päivän suunnittelua
22:45 nukkumaan

Tämän tyyppisestä on muodostunut aika tavallinen rytmi meidän reissuillamme. Se tuntuu mukavalta ja johtanee meidät aina Finisterreen asti. Olennaista on suht pitkät kävelypätkät ja lyhyehköt tauot. Niin jaksaa hyvin ja pitkät. Se ei tosin alussa onnistunut vaan on edellytänyt kävelyyn tottumista ja oikean yhteisen rytmin löytymisen.

ETAPA 33, Hospital de la Cruz - Melide

distancia 29km (722,5km)
desnivel positivo 370m
tiempo 6:45-15:15

Suomalaiset peregrinot

Matkamme varrella emme ole juurikaan törmänneet muihin suomalaisiin. Kuulimme muilta peregrinoilta, että pari kolme on samaan aikaan liikkeellä, mutta emme kohdanneet. Nyt muutaman viimepäivän aikana olemme tavanneet kaksikin suomalaista naisparia. Kummatkin tosin kävelevät viimeiset 200km pitemmän matkan sijaan. Tämän Melide-kaupungin ison alberguen vieraskirjoista löytyy lisääkin meikäläisiä muutamia päiviä aiemmin. Vaikka yleisesti ottaen ei oman maan ihmisiä ole osannut edes kaivata, on nyt ollut ihan mukavaa vaihtaa kokemuksia omalla äidinkielellä.

Pulpoa puputtamassa

Melide on erikoistunut mustekalaan, pulpoon, vaikka kaupungista on kaiketi vielä n.60km merenrantaan. Kun kerran oppaissa moneen kertaan ylistettiin paikallisia mustekalaravintoloita, pitihän meidän kokeilla. Jotenkin en ole koskaan ystävystynyt meressä mönkivien otuksien kanssa ja nytkin meinasi mennä pupu pöksyyn mustekalan omintakeisen ulkomuodon takia. Ei muuta kuin rohkeasti maistamaan. Espanjalaisella paprikalla ja oliiviöljyllä sivellyt palat ovat kyllä hyviä, tummemmat ja ohuemmat lonkerot maukkaimpia. Paikallinen valkoviini sopii sen kaveriksi. Tulipahan puputettua. Kyllä mä silti edelleen olen eniten kasvisten ystävä. Vieressä makoilevat suolassa ja öljyssä paahdetut pienet vihreät paprikat vetävät kirkkaasti pidemmän korren. Ai ai. Niitä voisi syödä vaikka kuinka ja paljon. ¡Muy ríco!

ETAPA 32, Barbadelo - Hospital de las Cruz

distancia 29km (693,5km)
desnivel positivo 350m
tiempo 7:30-15:30

Kuin Suomen suvessa

Galicia poikkeaa ilmastoltaan ja kasvustoltaan muusta Espanjasta. Muualla asuville espanjalaisille varmaan outo juttu, mutta meille suomalaisille niin kovin tuttua. Heinäkuun lämpötila liikkuu 12-22 asteessa. Sadetta tulee keskimäärin joka kolmas päivä. Täällä onkin sanonta: "toivo aurinkoa ja varaudu sateeseen". Kävelyn kannalta sää on oikeastaan ihanteellinen. Olemme vielä säästyneet sateelta. Lämpötila on juuri 20 asteen paremmalla puolella ja on melko pilvistä. Hyvin matka taittuu. Juuri ohitimme kilometritolpan, joka sanoi että on 86km jäljellä Santiagoon.

ETAPA 31, Triacastela - Barbadelo

distancia 23km (664,5km)
desnivel positivo 300m
tiempo 7:15-17:30

Taistelija

Erään innokkaan kommentoijan, juha tapion, innoittamana tässä kuva yhdestä monista caminon taistelijoista. Kuva on otettu viikko sitten maanantaina, jolloin olin jo täysin kyllästynyt mesetan yksitoikkoisuuteen. Olen katsomassa kukkulan päältä kohti alla siintävää Astorgan kaupunkia ja lupaavia vuoristoja kaupungin takana.

Triptyykki

Sanotaan, että Camino de Santiago jakautuu kolmeen osaan. Valmistautuminen sijoittuu alkumatkaan, kuolema mesetalle Burgosin ja Léonin välille, ja jälleensyntymä Léonista kohti Santiagoa. Näin olen kokenut.


Valmistautuminen. Alun viattomuus. Sukellus näkymättömään. Odotus ja ihmetys siitä, mihin olen menossa, mitä olen tekemässä.


Kuolema. Tappava jatkumo. Loputtomalta tuntuva kärsimys. Sitkeys ja luovuttaminen samassa. Rajallisuuden kohtaaminen, sen myöntäminen. Yksinäisyys.


Jälleensyntymä. Uusi heräävä mahdollisuus, ehkä sittenkin. Uudenlainen keveys. Menneisyyden voima ja uuden alun kirkasotsaisuus. Elämä jatkuu.

Omistan tämän triptyykin taivaan vapaana liiteleville pilville ja ystävällemme Pilville.

ETAPA 30, O Cebreiro - Triacastela

distancia 21km (641,5km)
desnivel positivo 700m
tiempo 7:10-14:30

Kohtaamisia

On se merkillistä miten sitä aina törmää samoihin ihmisiin. Jokainen kulkee omaan rytmiinsä ja joskus rytmit kohtaavat. Ihan kuin ihmisten välillä olisi jokin näkymätön yhteys. Tapasimme Jannen ja Mathewn O Cebreirossa, vaikka heidän piti tehdä lyhempi päivämatka ja jäädä matkan jonnekin varrelle. Törmäsimme heihin taas matkalla Triacastelaan ja totesimme perillä, että satuimme samaan neljän hengen huoneeseen alberguessa, yhdessä niistä neljästä. Sitten vielä, kuin piste i:n päälle, menimme sattumalta samaan paikkaan illalliselle. Merkillistä. Näin on käynyt monien ihmisten kanssa. Ihmisistä muodostuu ryhmiä, jotka vaeltavat eteenpäin rinta rinnan. Jonkin aikaa, ja sitten taas matkat erkanevat.

ETAPA 29, Villafranca del Bierzo - O Cebreiro

distancia 29,5km (620,5km)
desnivel positivo 780m
tiempo 6:40-15:30

Sin mochila

Jälleen matka vie kohti taivaita, kun olemme valloittamassa Monte Zebreiroa. Sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo. Jos näin on, niin ehkä se kertoo että me olemme oppimiskykyisiä. Otimme nimittäin tilaisuudesta kiinni ja kuljetutimme reppumme 2,5€ hintaan vuoren huipulle. Aina ei siis tarvitse mennä siitä, missä aita on korkein. Ja mikä autuus! Vapaus! Sin mochila - ilman reppua yhden kokonaisen päivän! Askel olikin kepeä eikä tarvinnut pitää niin paljon taukoja kuin yleensä. Olimme vielä täysissä voimissa, kun monen kilometrin jyrkän kapuamisen jälkeen nousimme huipulle. Ja vielä ihmisten ajoissa. Palveluyhteiskunta on pienen peregrinon suuri ilo.

ETAPA 28, Ponferrada - Villafranca del Bierzo

distancia 22,5km (591km)
desnivel positivo 175m
tiempo 6:45-15:00

Peregrino telkussa

Kävellessämme erään pienen kylän läpi caminomme varrella, osui paikalle sattumalta matkaohjelmaa tekevä espanjalainen tv-porukka "Ruta en España". Paikallista ravintoloitsijaa haastateltuaan he iskivät silmänsä meihin ja halusivat tietty saada kansainväliseen levitykseen tulevaan ohjelmaan vähän ulkomaista väriä. Ehkä joku kaunis päivä espanjaa höpöttävä "Mos" näkyy pari sekunttia telkussa :) Oli pitkään leveä hymy päällä kun improvisoidussa haastattelussakin sain keskusteltua luontevasti espanjaksi.

Taidepläjäys

Jaoimme Jannen ja Matthewn kanssa kesäpäiväntasauksen mystisen valoilmiön. Siitä sitten juttu alkoi luistamaan ja selvisi, että Janne (tanskalainen tyttö) opiskelee Performance designia. Hän on valmistelemassa vuorovaikutteista taidenäyttelyä. Innostuin olemaan mukana ja sain tehtävänannoksi seuraavan: kirjoita runo tai kirjoitelma, käytä lähtökohtana sivun yläreunassa olevaa sanaa, laita seuraavalle sivulle uusi sana. Näin peregrinojen teksteistä syntyy vuoropuhelu, joka on teoksen ydin. Tekstit annetaan eri taiteilijoille, jotka luovat niiden pohjalta musiikkia, kuvia jne. Mielenkiintoista nähdä, joskus hamassa tulevaisuudessa, miten peregrinojen maailmaa tulkitaan ulkopuolisen silmin.

ETAPA 27, Manjarín - Ponferrada

distancia 23,5km (568,5km)
desnivel positivo 950m
tiempo 8:10-17:40

1517m korkeuksista

Tänään ohitimme koko vaelluksemme korkeimman kohdan 1517 metriä merenpinnasta. Ilma oli erinomaisen raikasta ja kevyttä, erittäin sopivaa suomalaisilla keuhkoille. Maisemat avautuivat violetinsävyisinä ja pehmeän kumpuilevina, houkutellen kierimään rinteitä alas. Mieli lepäsi avaruudessa. Mutta... Matka jatkuu eteenpäin. Jouduimme sukeltamaan saastepilven läpi Ponferradan laaksoon. Elämä alhaalla on matalampaa.

Cruz de Ferro

Oi ikiaikaiset vuorten jumalat! Me olemme tulleet nöyrimmästi pyytämään lupaanne ja suojelustanne kulkea vuorten yli. Olkaa hyvät ja ottakaa vastaan vaatimattomat lahjamme, kivet jotka olemme tuoneet Suomesta mukanamme. Kiitos.

ETAPA 26, Santa Catalina de Somoza - Manjarín

distancia 21km (545km)
desnivel positivo 550m
tiempo 7:20-16:00

Kukkokukkuu!

Tämä matkamme on ollut myös vahvasti äänimaisemien matka. Vuoristoissa suhisee tuuli ja puut, tasangoilla humisee heinä ja moottoritiet. Maatilojen ääniä kuuluu vähän väliä; lehmiä, lampaita ja muita. Joskus sadekin ropisee ja ukkostaa. Kaksi mieleenpainuneinta ääntä ovat kuitenkin kukkojen kieunta aamuisin kuuden aikaan kävellessä sekä käkien kukunta kaukaisistakin metsistä.

10 kuukauden kunniaksi

Mun äidillä, Tuulalla, ja Ismolla oli juuri 10v hääpäivä. Meillä on tänään 10kk hääpäivä. Jostain pitää aloittaa. Ihan kuin sen kunniaksi päädyimme lounaalle keskiaikaiseen maan jumalattaren ravintolaan, La taberna de Gaia. Isäntä Enríque oli rakentanut koko tilan ja luontoperäiset veistokset. Emäntä loihti aivan uskomattoman herkulliset ja jättimäiset annokset meille nälkäisille peregrinoille. Ja lihaa eikä suolaa siinä oltu säästelty. Keskiaikaisen musiikin soidessa nautimme olostamme täysin siemauksin. Tästä on hyvä jatkaa.

ETAPA 25, Hospital de Órbigo - Santa Catalina de Somoza

distancia 27km (524km)
desnivel positivo 135m
tiempo 7:00-16:00

Tyhjyydestä ylöspäin

Mesetan tasaisuus on todella tyhjää pitkänpäälle. Huomasin sen vasta kun pääsimme pois ylängöltä kohti Cordillera Cantábrica vuoristoa. Monet asiat toistavat itseään aivan kun ne olisi saanut vaikutteita ympäristöstä: ruoat ovat kaikki tasaisen ylirasvaisia, kulttuurinähtävyydet monesti ylimainostettuja, käveleminen tuntuu arkiselta puurtamiselta, peregrinojen tutut kivirakennelmat ja kirjoitelmat puuttuvat, ihmiset sulkeutuvat itseensä kuin suurissa kaupungeissa, samalla uusia peregrinoja liittyy kävelijöiden joukkoon yhä enemmän hamuamaan kohti Santiagoa. Tyhjyys antaa toki tilaa sille mikä sitä tarvitseekin, mutta kyllä siihen yksitoikkoisena kyllästyykin. Vuoriston moniulotteisuus, arvaamattomuus ja haasteet ovat todella tervetulleita! Huomenna kapuamme taas ylöspäin.

250km Santiagoon

Olemme päässeet matkallamme Astorgaan asti ja istumme kahvilassa suojassa hirmusateelta. Paikalliset sedät seisovat nenä kiinni ikkunassa ihmettelemässä veden virtausta kadulla. Meillä on siis jäljellä 249km Santiagoon, noin 10 päivää. Takana on 24 päivää ja 514km. Loputtomien tasaisten peltojen (meseta) jälkeen olemme pääsemässä uudestaan vuoristoon. Kivaa! Niin tämäkin kävelymatka vähitellen lähestyy loppuaan.

ETAPA 24, La Virgen del Camino - Hospital de Órbigo

distancia 25km (497km)
desnivel positivo 120m
tiempo 8:10-16:00

Yhdessä & erikseen

Usein ihminen on viisaampi kuin tietääkään. Me perustimme blogimme melkein vuosi sitten ja annoimme sen nimeksi Yhdessä & erikseen. Nimi nousi jostain mielen sopukasta täysin intuitiivisesti. Tämän matkan aikana olen oppinut, että avioliitto on olla yhdessä erikseen. Tiesin jo, että olemme omia erillisiä itsejämme ja jaamme elämän yhdessä. Uusi oppi on olemisen rytmi: lähempänä, kauempana; kevyemmin, intensiivisemmin; herkemmin, rajummin. Rytmi vaikuttaa mielivaltaiselta, mutta se hengittää. Sille tulee antaa tilaa - sitä pitää kunnioittaa - siihen voi vaikuttaa kun kuuntelee herkästi. Joka tapauksessa rytmi on olemassa; on turha odottaa tasaisuutta. Rytmi on rosoisen kaunis. Me sen teemme yhdessä ja erikseen.

ETAPA 23, Mansilla de las Mulas - La Virgen del Camino

distancia 25,5km (472km)
desnivel positivo 120m
tiempo 6:15-18:10

Uusia kuvia ja merkintoja

Hei kaikki innokkaat blogin lukijat!

Uusia blogi-merkintoja on taas laitettu nettiin ja vanhoja korjattu. Myoskin uusia kuvia on tullut. Muutama niista nakyy tassa blogissa, muihin paasee kasiksi yhta kuvista klikkaamalla.

Huomatkaatten myos, etta vanhatkin blogin viestit paivittyvat usein, eli kannattaa katsella uudestaan myos muitakin kuin ylinta viestia :)

Ja kommentoikaa ihmiset enemmankin, on tosi kivaa lukea teidan viestejanne taalta espanjasta!

Tavaratalossa

Olemme nyt kulkeneet 490km päästäksemme... tavarataloon! Tämä paikallinen stockmann on joku ulkomainen ketju (Corte Inglés), täällä Pohjois-Espanjassa ei taideta ymmärtää tavaratalojen päälle, vaan jokainen pikkuputiikki on itsessään minisekatavarakauppa; rautakaupasta voi ostaa kaikenlaista porakoneesta vauvan tuttiin. Löytäjän paratiisi, mutta aika toivotonta jotain tiettyä asiaa etsivälle turistille.

ETAPA 22, El Burgo Ranero - Mansilla de las Mulas

distancia 18,5km (446,5km)
desnivel positivo 120m
tiempo 8:10-14:00

Vaikutelmia

Katja: Käveleminen edellyttää ihmiseltä monta ulottuvuutta.
Mox: Pitkää pinnaa?
K: Niin, lyhytkin on joskus paikallaan.
M: Silloin kun hölmöilee väärässä paikassa.
K: Ja Arte de Ampollas -festivaaleilla.
M: Noh, liika ei edistä matkaa.
K: Liian pitkällä tuhoaa itsensä.
M: Mutta yksi pacharan päivässä toimii.
K: Nyt päästiin asiaan!
M: Naiselle kelpaa vino ja cerveza.
K: Kaikenlaiset toimivat huoltotoimenpiteet ovat tervetulleita.
M: Vaseliinilla kantapäätkin luistaa.
K: Ulottuvuudet otsan ja kantapäiden välillä.
M: Mieli luistaa kun muistaa Santiagon
K: Ja Finisterren maailmanlopun.
M: Sen pituinen se.

ETAPA 21, Sahagún - El Burgo Ranero

distancia 18km (428km)
desnivel positivo 90m
tiempo 8:30-15:00

Myrskya karkuun puolivalissa

Paasimme hitaan varmasti liikkeelle aamulla painostavaan ja hiostavaan kuumuuteen. Viime paivina lampotila on pyorinyt 27-30c:n valilla ja ukkosta on ollut ilmassa. Tanaan me olimme kaikessa rauhassa kavelemassa eteenpain selat likomarkina, kun ukkonen alkoi nousta taivaalta tummanpuhuvana. Varit olivat aivan uskomattoman syvia ja kontrastit upeita. (Piirsin jo yhtena paivana, pitkasta aikaa, ehkapa innostun enemmankin kun ymparisto on niin inspiroiva.) Tyynta ennen myrskya ja sitten rankkasade. Kiiru tuli alta pois ettei salama paase iskemaan mesetalla korkeimpaan mahdolliseen eli jompaan kumpaan meista. Parin kilometrin paasta loytyi baari, jossa kuivattelimme itsejamme ja odottelimme myrskyn loppumista. Sitten saimmekin todistaa kuivaakin kuivemman mesetan jokien ja ojien kohinaa. Kaikki on mahdollista. Mesetan pitaisi olla sita kuuminta ja kuivinta aluetta. Ehka. Me taalla vaan rammitaan latakoissa. Ja pitkalle olemmekin paasseet silla puolivali on nyt ylitetty seka Santiagoon etta Finisterreen. Ihmeellista, etta se matka taittuu vaikka vaan kavelee haaveilematta sen kummempia. Saa nahda minne yhteinen matka vie. Olo on rento ja askel kevea.