Itsetehty

Netti on täynnä ihmeellisiä asioita. Suurinta osaa ei koskaan tule nähneeksi, sillä muuten aikaa ei riittäisi mihinkään muuhun.

Meidän viikonlopun teema on ollut narratiivisuus. Sitä on tullut lähestyttyä niin teoria-kirjojen, leffojen kuin keskustelunkin kautta. Täysin takavasemmalta yllättäen tuli törmättyä jälleen yhteen netin helmeen, joka samalla edustaa hienosti "tavallisten" ihmisten kykyä luoda mielenkiintoista matskua. Aina ei siis ammattimaista tuotantoryhmää tarvita.

Google Video on kiva paikka, jos haluat jotain omaa pätkää nettiin. Muitakin on, kuten You Tube, mutta omat videoni olen pistänyt Googleen.

Ilo olla

Aurinko paistaa pilvien lomasta. Tuuli on kääntynyt kaakkoon, Venäjän metsäpalot eivät enää korvenna kurkkua. Ja reippaasti me hyppäämme pyörien selkään, polkaisemme makkarat repussa kohti Mustikkamaata. Ilo olla vapaa liikkumaan, tuntea lihasten liikkeen, pinnistyksen ylämäessä. Matkalla tulee vastaan lapsiperheitä. Ovat olleet eläimiä katsomassa. Me suuntaamme grillin luokse, asettaudumme muiden joukkoon. Meri kimaltaa taustalla, Mox kääntää makkaraa. Se maistuu hyvältä.

Akateemista vapautta - ko

Tuuli humisee korvissa
Luen Narrative Discourse -kirjaa
ihmettelen miten proleptic, analipsis ja paralipsis liityivätkään toisiinsa
(äläkä kysy mitä ne tarkoittavat)
Ja ajatus alkaa karata tuulen mukana
se kiertää korvieni kautta ajoittaisena kirahduksena tai kohinana
Huomaan, että purje on löysänä
sitä pitää kiristää
vinssin vikinä täyttää käsivarsieni lihakset
ja kaikki on hetken tässä
Mitä se olikaan
narrative frequency
jotain liittyen järjestykseen
Missä järjestyksessä tarina kerrotaan
miten toistetaan
toistetaan
ehkä kerran vielä
toistetaan
joskus eri tavoillakin
kertaus on opintojen äiti ja kohtaamisen valmistaja
Ja hyppään jyrkälle kalliolle ottamaan maan vastaan
ja pinnistän voimani ettei vene käy päälleni
hanskani ovat märät köysien kiristämisestä
Mitä vielä se sanoikaan
etten ehkä ymmärrä kaikkea näillä selityksillä
järjestys on vain osa tarinaa
pitää lukea lisää
Jatkan huomenna
tänään tuuletin aivoni Helsingin edustalla

Rajankäyntejä kehityksen ja tuhon välillä

Realismini katosi, rimakauhu tuli tilalle. Noin vain, hetkessä. Miten se voi olla niin herkkää? Matkan jälkeen sain kosketuksen itseeni. Nyt en meinaa uskaltaa. Jospa epäonnistun, jospa olen tyhmä enkä tajua mikä on olennaista, jospa en näe kokonaisuutta, jospa en saa muita ymmärtämään näkökulmiani, jospa? Ja sitten elämä vääntyy kierteelle. Kuin hiiri alkaisi juosta oravanpyörässä, vauhti kiihtyy, kiihtyy, lopulta sitä ei voi enää lopettaa. Sillä rimakauhu on joskus kaiken olemuksen täyttävä. Se tuntuu psykosomaattisesti kalvavana kipuna ylävatsassa. Se tuntuu huminana päässä, kyvyttömyytenä rauhoittua. Hengästymisenä ja sydämen pamppailuna nukkumaan mennessä.

Minä ja Norma - Norma ja minä - kummasta puhun? Luin Joyce Carol Oatesin kuvitteleman Norman elämän, hänen tunteensa ja ajatuksensa, yksityisimmät kokemuksensa. Kirjassa 'Blondi' todellisuus ja kuviteltu sekoittuvat, mikä on on oikeata elämää, mikä jotain muuta. Mutta se ei ole olennaista, olennaisempaa on kokemus.

Norma oli jossain syvällä itsessään ihailtavan vapautunut ja joustava yksilö. Sama asia oli hänen ongelmansa, kun rakkaudenkaipuu ja hyväksynnäntarve ajoi häntä yhä kauemmas itsestään ja yhä lähemmäs rakennettua persoonaa ja kuorta nimeltään Marilyn Monroe. Norma ei ollut koskaan itsessään täysi ihminen, vaan muut määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän antoi muiden määrittää itseään, koska ei omasta mielestään voinut sitä tehdä. Nojautuessaan muihin häneltä katosi lopulta totaalisesti kyky arvioida asioiden oikeellisuutta ja hyvyyttä. Hetki jolloin häneen lyötiin Marilyn Monroe -leima, hän menetti määräysvaltansa elämäänsä. Sen jälkeen hän oli olemassa vain Marilynina, kaikki rakastivat Marilynia. Mutta hän ei ollut Marilyn, se oli rooli joka peitti hänen heikkoutensa, suoja jolla varjeltiin epäonnistumista. Mutta samalla jokin puoli hänestä oli hetken hyväksytty, ja se oli sama kuin haluttu ja himoittu. Eikä ollut helppoa määrittää mitä ei voisi tehdä tuon hetken eteen.

Nämä rajankäynnit ovat hämäriä. Ne lipsahtavat otteesta juuri kun on kuvitellut ymmärtävänsä toimintaperiaatteen. On joltisensakin mahdotonta sanoa, missä on raja rakentavan ja tuohoavan toiminnan välillä. On helppo arvostella muita ja vaikea olla itselleen rehellinen. Milloin hyvä tuo hyvää, milloin hyvä tuo pahaa, koska paha tuo hyvää? Huono kokemus on joskus tärkein hyvän saavuttamiseksi. Ja parhain, kadehdituin, kokemus voi tuhota kokonaisen elämän. Voiko sitä edes ymmärtää?