Elämänmatkablogi

Kun aloittaa uutta blogia, tulee miettineeksi miksi. Mikä on sen olemus? Mitä kirjoittaisi?

Ensimmäisillä sanoilla ja viesteillä on merkityksellinen rooli blogin olemuksen hahmottumisessa. Joskus alku on suorastaan hapuilua.

Nyt aikaa taaksepäin katsoen koen tämän blogin olevan olemukseltaan elämänmatkablogi. Siis blogi matkoista, joita olemme tehneet omassa elämässämme.

Luonnollisesti varsinkin ulkomailla matkatessa kohtaa uusia ajatuksia, uusia näkökulmia, jotka saavat kirjoittamaan.

Sen lisäksi on myös se sisäinen matka, jonka oivallukset tulevat pintaan...

...sitten kun niiden aika on.

Ainoa hetki

DEN ENDA STUNDEN

Allena var jag, han kom allena;
förbi min bana hans bana ledde.
Han dröjde icke, men tänkte dröja,
han talte icke, men ögat talte.
Du obekante, du välbekante!
En dag försvinner, ett år förflyter,
det ena minnet det andra jagar;
den korta stunden blev hos mig evigt,
den bittra stunden, den ljuva stunden.

Johan Ludvig Runeberg



AINOA HETKI

Kun yksin kuljin, niin yksinänsä
ohitse tieni hän hiljaa astui.
Ei jäänyt siihen, vain jäädä aikoi,
ei puhunutkaan, vain silmä puhui. –
Niin vieras olit, niin tuttu silti.
Pois päivä kiitää, pois vuosi vierii,
ja muisto toistaan kuin varjo seuraa.
Se pieni hetki on luona aina.
Niin karvas hetki, niin kaunis hetki.

Suom. Liisa Enwald

Elämänpaosta pyhyyteen ja takaisin

Mitä kaikkea voi ihmisen elämässä tapahtua neljän kuukauden aikana! Tätä pisti miettimään tämäniltainen kohtaaminen luontaistuotekaupan myyjän kanssa tasan neljä kuukautta edellisen jälkeen. Viimeksi toukokuun 12. päivänä keskustelimme tulevasta pyhiinvaelluksestamme, kun hankin hoitotuotteita matkaamme varten. Tänään kerroin kokemuksistani vaelluksella ostosten lomassa. Ennen matkaa osasin vain aavistaa minne olin matkalla, nyt en tiedä sitäkään vertaa mihin elämä on viemässä. Keväällä olin hyvin väsynyt, uupunut kaikkeen elämässä tapahtuneeseen tunnevyörytykseen. Nyt alan jo unohtaa mitä koin vaelluksella ja olen jälleen pakenemassa elämältä.

Tässä maailmassa, arjen keskellä, kaupunkiolemuksessa, bussimatkojen kiirehtimänä, on niin helppo unohtaa eläminen. Oikeastaan luonnollisimmalta tuntuu elämästä pakeneminen, väistää todellisuutta, sukkuloida muiden mukana kiireen keskellä ja unohtaa hyvinvointi. Bussin kiidättämänä ajatukseni kiirehtivät toistensa edelle. Itsestä huolehtiminen yksinkertaisimmassakaan asiassa, kuten tasaisen elämänrytmin ylläpitämisessä, on ylivoimaista. On niin helppo unohtaa eläminen. On helppo unohtaa yksinkertainen olemisen onni. On helppo unohtaa ikuisuus.

Elämä ei ole ajassa mitattavaa. Se on olemista ikuisuudessa. Sen sain kokea vaelluksellamme. Kun kävelee kahdeksan tuntia tänään, eilen, huomenna, ylihuomenna, aika muuttuu ikuisuudeksi. Kun kävelee kunnes ei enää kävelekään; aivan kuin hengittäisi kunnes ei enää hengitäkään. Koin olevani tässä ja tämä hetki on olemassa ikuisesti. Ikuisuudessa on väin tämä. Ei ole kiire minnekään, kaikki on hyväksyttävää. Se on pyhää, sillä oleminen on puhdasta.

Pääsenkö taas?