Marraskuu on saapunut. Ensilumi on satanut. Viime kesän vaellus on kaukana takana. Jos ei ajallisesti niin kokemus tuntuu liittyneen hyvin kaukaiseen aikaan. Muinaiseen elämään, jonka joskus sai kokea mutta joka on lipunut pois iholta. Totesin sen, kun selailin postauksia matkaltamme.
Kaipaanko sitä?
Miten voisin kaivata jotain, jota en edes muista? Tuntuu hämmentävältä, erityisesti tutkijana joka haluaa kosketuksen muiden kokemuksiin, kuinka lipeviä kokemukset ovat. Olenkohan jo käyttänyt vertauskuvaa saippuapalasta? Siltä se tuntuu. Vaellus oli juuri tässä, mutta kun yritän saada siitä otteen huomaan otteen pettäneen. En voi sille mitään. Se ei ole vallassani. Mitä enemmän yritän puristaa kokemusta käsissäni, sitä herkemmin se lipsahtaa ulottumattomiin. En voi pakottaa kokemusta tähän. Sillä on oikeus olla toisessa ulottuvuudessa.
Vain jälki kokemuksesta on jäänyt jollekin tasolle minussa. Mille tasolle? Kuka tietää. Ehkä se paljastaa itsensä jonain hetkenä, kun minun tarvitsee kaivaa itsestäni jotain salaisia, intuitiivisia, voimia. Voimia, joita tiedän itsessäni olevan mutten voi käyttää niitä jatkuvasti. Ehkä viisaat ihmiset tai henkiset mestarit ovat osanneet ottaa nämä salaiset tiedot arkiseen käyttöön. Ehkä se erottaa meidät tavalliset tallaajat ja kirkkaan katseen omaavat mestarit: kyky olla kosketuksessa omaan itseensä ja kokemuksiinsa, kyky hyödyntää niitä jatkuvassa flowssa.
Kyllä kaipaan kokemustani.
Mutten halua kokea vaellusta uudelleen sellaisenaan, autenttisena ensi kertaa. Vaan haluan kantaa sitä mukanani aarteenani, kristallina, joka valaisee polkuani. Polun risteyskohdat ovat erityisen haasteellisia, niissä joudun tekemään valintoja. Millä viisaudella? Törmäänhän valintoihin joka päivä, hetki, hengenveto. Kuka olen - minne haluan mennä - miksi tulla? Kunpa kristalli valaisisi risteyskohtia ja paljastaisi vaarat, jotta osaan valita oikean haaran. Kristallini, kokemukseni, voi näyttää suunnan, johon kannattaa kulkea. Mitäpä muuta voin tehdä kuin yrittää saada siihen kosketuksen?
