Moxin isä, Pertti, nukkui pois keskuudestamme viikko sitten varhain perjantaiaamuna 4. toukokuuta. Kuusi viikkoa ennen kuin hänen ensimmäisen lapsenlapsensa syntymäaika on. Lapset olivat Pertille kaikki kaikessa. Monesti sanotaan ylimalkaisesti, että lapset ovat tärkeitä. Mutta se ei kuvaa mitenkään tätä tilannetta; Pertille lapset olivat Elämä. Hän teki kaikki valinnat lasten ehdoilla ja heidän etuaan ajatellen. Jopa niin pitkälle, että hänelle itselleen aiheutui siitä terveydellistä haittaa. Harvinainen sitoutuminen, joka oli ajoittain myös hänen lapsilleen hyvin vaativaa.
On ihmeellistä, että hänen aikansa siirtyä tästä ajasta ikuisuuteen tapahtui niin vähän ennen lapsenlapsen syntymää. Mikä ihme tarkoitus sillä on? Miksei hän saanut pitää lasta sylissään? Miksei lapsi saanut kohdata isoisäänsä? Lupasin Pertille, että kerron hänestä tarinoita lapsellemme. Ehkä niin on tarkoitus.
Vietimme Pertin muistotilaisuutta eilen lauantaina. Se oli pieni ja intiimi hetki avoimen arkun äärellä ilman virallisia seremonioita. Paikalla oli Pertin lapset ja hänen lapsiensa äiti Marjatta, sekä siskokset perheineen. Kukin laski kukkansa Pertin rinnalle, halukkaat lausuivat ajatuksiaan ääneen, lauloimme muutaman laulun. Lausuin tämän kauniin vanhan persialaisen runon Pertille hyvän matkan toivotukseksi ja lohdutukseksi meille surijoille:
"Jotkut päivät jatkuvat aamunkoittoon, niin kuin kuu toisinaan tekee auringolle.
Ole täysi sanko, joka kaivon pimeydestä valoon nostetaan.
Jokin aukaisee siipemme, jokin saa ikävän ja kivun kaikkoamaan.
Joku täyttää edessämme maljan, ja me maistamme vain pyhyyden."
Siirryimme auringonpaisteeseen. Hyvää matkaa ikuisuuteen Pertti. Elämä jatkuu jäljessäsi.
