Vapaus ja tasavertaisuus

Ensimmäinen versio kirjoitettu 24.5.2008, loppuun uusia ajatuksia.

Ei liene kovin erikoinen lähtökohta pyrkiä lapsen parhaaseen. Ongelma onkin jo siinä, pitäisikö lasta kasvattaa vai tukea häntä omassa kasvussaan. Kasvattaminen tuntuu minusta jotenkin ylhäältä asetetulta, aivan kuin pitäisin itseäni riittävän viisaana näkemään kokonaisuuksia ja asioiden välisiä suhteita. Minusta se kuulostaa siltä kuin kuvittelisi itsensä jonkin sortin jumalaksi. Mutta mitä ihmettä sitten on tukea lasta kasvussa? Eikö sekin ole kasvattamista? Lapsi kasvaa ja aikuinen ohjaa. Ehkä siinä on samoja piirteitä, mutta minulle olennaista on se, ettei pyritä tietoisesti kasvattamaan johonkin suuntaan kuten kiltiksi, rehelliseksi, siistiksi tms. Ennemminkin annetaan lapsen omien voimavarojen itää ja vanhempana yritän tunnistaa taimia ja antaa niille niiden kaipaamaa hoivaa.

Todella vaikea asia. Ehkä sellainen, joka on minun ja Ronjan jaetun elämän pituinen haaste. Ehkä se on sitä, että pyrin yhdessä Ronjan kanssa olemaan samassa vireessä. Me teemme musiikkia, me olemme sointu. Ronja ottaa perussävelen, jonka päälle rakennan lopun soinnusta, niin että se on harmoninen, juuri siihen tilanteeseen sopiva. Viritän sointua, kunnes se soi kirkkaasti. Silloin sointu kantaa itsessään, siinä on helppo olla. Se on turvallinen ja hyvä ympäristö kasvaa. Se ei pakota mihinkään, vaan myötäilee lapsen olemista, antaa hänen kasvaa itsekseen.

Olen lukenut kasvatuksen kahta pirua ja kahta jumalaa. Siis kahta näkökulmaa, jotka jakavat ihmiset jyrkästi.

Ensimmäinen on Anna Wahlgren, ruotsalainen yhdeksän lapsen äiti, joka itse hylättiin hänen ollessa 7-vuotias. Hän kirjoittaa legendaariseksi muodostuneessa kirjassaan 'Lapsikirja' ohjeita 0-16 vuotiaiden vanhemmille omasta kokemuksestaan käsin, alunperin lapsilleen oppaaksi. Osa lukijoista pitää häntä järkevänä, jalat maassa seisovana, käytännöllisenä naisena, joka luettelee hyvän vinkin toisensa perään. Toiset taas lakioppisena, tiukkana kasvattajana, joka pakottaa lapsia hyppimään hänen pillinsä mukaan.

Toinen on A.S.Neill, joka perusti Englantiin vuonna 1921 demokraattisen Summerhill-koulun, joka noudattaa vapaan kasvatuksen periaatteita. Koulu oli radikaali vastaliike ajan hengen mukaiselle autoritääriselle kasvatukselle, ja on sitä edelleen. Osa pitää Summerhilliä humpuukina, koko vapaan kasvatuksen ideologiaa kaaosta aiheuttavana, taannuttavana. Toiset taas ylistävät koulun periaatteita, joiden mukaan oppitunnit ovat vapaaehtoisia kuten muukin oppilaiden ajankäyttö sekä kaikki, opiskelijat ja opettajat, yhdessä päättävät koulun säännöistä ja käytännön asioista.

Äkkiseltään laitoin nämä kaksi ääripäihin: Anna edustamaan tiukkaa kasvatusta, Neill taas vapaata kasvatusta. Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Näillä näkökulmilla onkin yllättävän paljon yhteistä, melkein voisi sanoa niiden olevan samoilla linjoilla, kunhan vaan katsoo pintaa syvemmälle. Voisin kirjoittaa tästä loputtomiin, kuten alkaa jo näyttää, mutta toteankin vain kaksi yhteistä näkökulmaa: vapaus ja tasavertaisuus. Ne ovat sydäntäni lähellä olevia asioita.

Neillin kirjan 'Vapautta ei mielivaltaa' kannessa seisoo molempia yhdistävä ajatus: "Juuri vapauden ja mielivallan välistä eroa monet vanhemmat eivät käsitä. Kodissa, jossa vallitsee ankara kuri, lapsilla ei ole lainkaan oikeuksia. Hemmottelevassa kodissa heillä on kaikki oikeudet. Oikea koti on paikka, jossa lapsilla ja vanhemmilla on yhtälaiset oikeudet."

Anna lähestyy käytännön arjen pikkutarkkojen ohjeiden kautta, kun taas Neill puhuu periaatteista. Niin tai näin, kummallekaan vapaus ei todellakaan ole kaaosta. Pieni lapsi tarvitsee määrätyt rutiinit ja vanhempien tulee kantaa vastuu perustarpeiden tyydyttämisestä. Mutta lasta ei tarvitse pakottaa, vaan tarjota hänelle mahdollisuus. Vanhemman velvollisuus on tarjota ruokaa; lapsen syö juuri sen verran kuin on nälkä. Vanhemman velvollisuus on laittaa lapsi nukkumaan; lapsi päättää kuinka kauan hän nukkuu. Perusidea onkin juuri tässä: lapsella on turvallisen ja tutun elämän kautta vapaus tehdä omia valintoja oman ymmärryksenä puitteissa. Häneltä ei vaadita ymmärrystä asioista, joita ei ole vielä olemassa. Hankalaksi tämä tulee, kun lapsi kehittyy – alati. Meillä on ollut jo muutama kriisi, eli Ronja ei olekaan tapojensa mukaa ollut nk. helppo lapsi vaan kiukutellut ja kitissyt, ja poikkeuksetta se on helpottanut kun hänelle on antanut enemmän vapautta tehdä omia valintoja. Olkoon se sitten syömistä omalla lusikalla tai unet uudessa rytmissä.

Olen itse välillä leikitellyt ajatuksella, että jos Ronja olisikin edesmennyt mummuni tai Gandhi tai Björk. Jos niin tietäisin, miten minä silloin hänen kanssaan olisin, miten häntä kohtelisin? Jos hän olisi joku ihminen, jota kunnioitan, joka on tehnyt elämässään raskaita valintoja ja seissyt niiden takana? En varmaankaan nipottaisi pienistä asioista, haluaisin kuulla hänen mielipiteensä kaikissa tilanteissa enkä pakottaisi syömään silloin kun minusta siltä tuntuu. Ei palvoen vaan tasavertaisena ihmisenä. Ihmisenä. Yläasteen ruotsin opettajani sanoi, että lapsi on ruotsiksi 'ett barn' – eikä siis en–sukuinen kuten kaikki muu ihmisiin viittaava – koska eihän lapsi ole vielä ihminenkään. Hyvä vitsi muka. Mutta ehkä harvinaisen rehellinen ajatus. Siihen helposti sortuu, paremmin tietäjäksi ja toisen opettajaksi. Koska lapsi ei vielä tiedä. Mitä muka?

Anna antaa minulle hyvän ajatuksen, jota voin vaalia jatkossa: "Enkä periaatteestakaan puuttunut mielelläni liiaksi heidän elämäänsä. Vastapainoksi odotin, että he kunnioittaisivat minun loukkaamattomuuttani." Rinta rinnan me elämme. Ja kun emme osaakaan, opettelemme.

Lähteet
Neill, A.S. (1970 [1960]). Summerhill – kasvatuksen uusi suunta. Weilin+Göös, Helsinki
Neill, A.S. (1969 [1966]). Vapautta ei mielivaltaa. Weilin+Göös, Helsinki
Wahlgren, Anna (2006 [1983]). Lapsikirja. Tammi, Helsinki