Kyttääjät palvelevat itseään

Joiltakin ihmisiltä puuttuu ilmeisesti kyky suunnata huomionsa mielekkäällä tavalla. Bakkanaalipaikan naapuri päätti kärsiä koko yön 'käsittämättömästä metelistä, miten aikuiset ihmiset eivät osaa käyttäytyä'. Meidän laulumme pikkutunneille ilahdutti meitä juhlijoita kovasti, ja piti naapurit hereillä vasten tahtoaan. Saimme tästä tiedon aamulla, kun poika soitti Helsingistä meille Ruokolahdelle. Mielenkiintoista tällaisten naapurikyttääjien toiminnassa on ongelman tahallinen vatvominen äärettömiin mittasuhteisiin ja samanaikainen kyvyttömyys kohdata asia kasvoista kasvoihin. On siis parempi kärsiä koko yö, tai miksei kokonainen vuosi, kuin tarttua toimeen. Siten viha pääsee muhimaan ja kasvamaan todelliseksi ongelmaksi. Ongelman olisi voinut ratkaista vaikkapa tulemalla meidän luoksemme 100m päähän pyytämään hiljaisuutta. Korvatulpat ovat myös oiva keino hiljaisuuden saavuttamiseen. Tai miksei voisi nauttia musasta, jolloin mitään ongelmaa ei edes ole. Voisiko olla niin, että näin on mahdollisuus antaa vihan tulla pintaan, kokea avoimesti ärtymystä ja katkeruutta? Jos se on ainoa mahdollisuus. Kun kenellekään ei voi suoraan sanoa mitään ikävää. Kun vain piiloviha sopii käyttäytymiskoodiin. Kyttääjä ei ole tahallisesti ilkeä muille vaan tekee palveluksen omille lukittuneille tunteilleen. Ja ehkä on joskus pikkuisen parempi ihminen muille.

20-v ylläreitä

WW:n 20-v konsertti on takana odotettuine sanoitusjäynineen. Sain pidellä pokkaani ihan hartiavoimin, bassot lauloivat kuulemani mukaan 'rapakoissa' vaikka nuoteissa luki 'kartanoilla'. En tiedä oliko oikea jäynä 'kapakoissa' sen levollisempi. Konsertin jälkeen meinasin lentää selälleni, kun Ismo kapsahti kaulaani. Hän oli äidin ja ystävän kanssa päättäneet lähteä 700km:n "lauantaiajelulle" ja nauttimaan konsertistamme. Olihan sitä mukava halata pitkästä aikaa. Nyt juuri meillä on alkamassa bakkanaalit. Ihmiset kutsuttiin rinkiin, saa nähdä mitä tapahtuu. Ilta on ylläreitä täynnä.

Tuulen viemää

WeneWiOL on alkanut mainiosti. Eka konsertti oli harvinaisen nautinnollinen kokemus, biiseissä oli musiikin tekemisen makua ja saimme innokkaita aplodeja. Juuri hetki sitten täytimme vatsamme TBCllä eli tonnikalabanaanicurrylla. Se on maan mainioin kiertuespecialruoka, maukasta ja takuuvarmasti ähkyttävää. Nyt soutelemme kohti Muukonsaarea. Tai varsinaisesti kuusi soutaa, kaksi säätelee Moxin nerokasta purjeviritystä, Mox pitää perää ja yksi tähystelee keulassa. Täällä purjeen takana tuntuu kuin matkustaisi ykkösluokassa, joten me Tuulin kanssa pidämme huolta päiväunista. Kaikkien muiden puolesta. Ja mä kun luulin, etten pääse tänä kesänä purjehtimaan.

Valmista

Sain kuin sainkin paperini tehtyä konferenssiin. Luin sen läpikin - ehdin eli ei mennyt ihan viime minuutille :) - ja tuntuu että siinä voi olla ihan järkeviä ajatuksia. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tuntuu, että olen ajatellut selkeästi ja rauhallisesti. Se tuntuu hyvältä. Ehkä säännöllinen työaika on auttanut. Ja nyt on hyvä lähteä uudelle viikon lomalle.

pakkaus reggae-oke

Monen muun wenewiolistin tavaramäärä on varmaankin omaani suurempi, mutta meikäläinen saa minimoitua tavaransa, kiitos viimevuosien investointien laadukaaseen välineistöön.

Ensinnäkin jo useamman vuoden vanhat purjehdusasumme käyvät kätevästi sekä erinomaisesta sadeasusta, että kylmän sään varustuksesta. Ja takin kanssa kehtaa kävellä tarvittaessa kaupungillakin. Tosin pelkästään WeneWiolia varten ei moista asua kannata hankkia, hintansa takia.

Viime vuonna investoimme vedenpitäviin "merimiessäkkeihin" (Ortlieb). Yhdet selässäkannettavat kummallekin ja vielä yksi teltalle ja makuupusseille. Nyt on ylenpalttinen rapistelu (vesisuojaus) historiaa.

Tämän kevään Caminon kävelyä varten ostimme kunnon vaelluslenkkarit, -sukat, sekä urheilukäyttöön tarkoitetut lyhyt- ja pitkähihaiset paidat. Nämä kaikki on kevyitä, pieneen tilaan meneviä, nopeasti kuivuvia ja sekä kylmän, että lämpimän sään varusteita. Eipä siis ole tarvetta erillisille vaatteille. Ja vaihtovaatteita mulla on aina ollut vähän :)

Kuvasta puuttuvat vielä WW-huppari (joka saadaan vasta paikan päällä Taipalesaaressa), venekartat (kipparin jobi), sekä yksi päälle tuleva vaatekerta pitkine housuineen. Niin ja se valkoinen (kangas-)kassi keskellä on meidän kummankin ruokailuvälineet.

...mitä mitä mitä ihmettä?! Onko kuvan ulkopuolella vipeltävä harmaa vauhti-ihme todellakin espressopannu, menossa kovaa kohti merimiessäkkiä? Vastauksen tietänee vasta matkalla...

WeneWiOLiin

Kuten Katja jo kirjoittelikin, seuraavat yhdeksän päivää vietämme WeneWiOLissa, kirkkoveneillä soudellen ja kirkoissa kuorona laulaen. Tapahtumia paikanpäällä pääsee katsomaan osoitteessa wenewiol.rakovalkea.org/paivio/.

WeneWiOL kutsuu

Tämä alkaa ehkä jo vaikuttamaan erikoiselta, mutta tässä sitä taas ollaan selittelemässä mitä aion pakata mukaani. Se on niin hauskaa, kun tavaraa on vähän ja se on jotain muuta kuin mitä kaupunkireissuilla kaipaa. Tällä kertaa on kyseessä WeneWiOLin 20-vuotisjuhlakiertue Saimaan vesistössä, Imatran seutuvilla. Suurin ero vaelluksen ja kirkkoveneilypakkailun välillä on ehdottomasti määrä. Suomeen kun lähtee retkeilemään, niin saa pakata kuin olisi lähdössä napapiirille. Kun Espanjassa suurimpana painona oli kamera, makuupussi, aurinkosuojat ja lääkkeet, niin nyt pakkaan kaiken tämän lisäksi kaksi kerrosta villavaatteita, pipon ja hanskat, täyden sadeasun saappaineen, makuualustan (ei ole kuvassa kuten ei makuupussikaan) ja tietysti keikkavarusteet nuotteineen ja asuineen aina ylioppilaslakkia myöten. Ylioppilaslakki on vakivarustus keikanjälkeiseen fiilistelyyn kirkon portailla, kun kajautamme ilmoille karjalaisviisuja. Huomenna me starttaamme ja sitä ennen pitää saada yksi konffapapru lähetettyä. Onhan siinä vielä ähertämistä, mutta eiköhän se siitä.

Seven-eleven on vapauden julistus

Jotain konkreettista matkasta jäi käteen. Nimittäin säännöllisen elämänrytmin ihannointi. Elän päiväni nykyisin, más o menos, klo 7 ja 23 välillä. Herään kiltisti joka aamu aikaisin ja menen töihin klo 8. Ai että on mukavaa lähteä kotiin klo 16 aikaan, kun on töissä rajoitetussa ajassa, eli pienimuotoinen deadline päällä, saanut vaikka mitä aikaiseksi. Hyvässä lykyssä saattaa käydä niin ettei tarvitse pusertaa juttujaan viime tingassa valmiiksi. Ja kun tulee jo iltapäivällä kotiin, silloinhan ehtii vielä vaikka mitä muutakin elämässään. Miksei kukaan ole tätä mulle aiemmin kertonut?! Kaiken maailman etätyöt, mobiilityöt sun muut toitottavat fleksiibelin elämän vapautta. Mutta vapaus on kokemuksellisesti ehdottoman suhteellinen käsite. On toki ihanaa elää akateemista elämää, työskennellä tutkijana, herätä milloin herätyttää, mennä töihin kun saa itsestään irti ja viipyä siellä sitten koko hereilläoloaika. Niin siinä vain usein käy, jos ei käytännössä niin henkisesti. On nimittäin merkillistä, että kun herää myöhään, päivä ainakin tuntuu huomattavasti lyhyemmältä. Absoluuttinen hereilläoloaika saattaa hyvinkin olla sama, mutta tunne ihan toinen. Nyt kun elän kiltisti säännöllistä elämää (jota juuri tätä blogia kirjoittaessani rikon, poikkeus vahvistakoon säännön), tuntuu että ehdin vaikka mitä. Tänäänkin pyöräilimme laulamaan neljäksi tunniksi WeneWiOL-harkoihin. Eikä väsyttänyt yhtään, sekin plussaa. Mutta nyt väsyttää. Kauniita unia ja kullan kuvia.

Matkan jälkeen

Näin matkan loputtua on mahdollisuus pohtia mitä kaikkea sitä tulikaan nähtyä, tehtyä ja koettua. Blogimme on oiva apuväline siihen puuhaan.

Vaikka ensisijainen tarkoituksemme on ollut kirjoittaa kuulumisia ja pohdiskeluita ystäville ja tutuille, on se teksteineen ja kuvineen, mukava elävä muisto itsellekin... On helppo palauttaa mieleen tunnelmat kunkin viestin kohdalla.

Kuten Katja jo sanoikin, suuret kiitokset kaikille kommentoijille! Olette tehneet tästä blogista paljon mielenkiintoisemman luettavan kuin se olisi ollut vain meidän kahden voimin.

Tulemme näillä näkymin jatkamaan tänne bloggaamista tästäkin eteenpäin. Minulle tämä on hieno paikka pohdiskella asioita ääneen sekä tietysti jakaa kuulumisia ystävien ja tuttavien kanssa. On mielenkiintoista tehdä yhteistä blogia kahden itsenäisen kirjoittajan voimin. Tai oikeastaan kirjoittajia olette te kaikki kommenttien kirjoittajatkin.

Kanttarellimuhennosta ja uusia pottuja

Arki alkaa maistumaan. Suomalainen elämä on taas meidän. Vehreä vihreys, kaupantädin kuiskaavanhiljainen kiitos ja pyöräily ovat jo tuttuja ilmiöitä. Olen ollut pari päivää töissä. Tänään pakastimme kymmenen kiloa mansikoita. Ja sitten teimme ruoaksi mielettömän maistuvaa joka-kesä-ihan-pakko-tehdä kanttarellimuhennosta ja uusia pottuja. Tällaisella reseptilla.



1,5 rkl voita (tai vähintään oivariinia)
1 iso sipuli
1 l kanttarelleja
2 dl kuohukermaa
1 tl merisuolaa
vastajauhettua mustapippuria

Kuullota sipulikuutioita miedolla lämmöllä reilussa määrässä voita. Lisää suikaloidut kanttarellit, kun sipulit ovat hieman läpikuultavia. Paista kanttarelleja melkein täydellä lämmöllä kunnes kaikki neste on haihtunut ja ne alkavat ruskistua. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Lisää kerma ja anna hautua kannen alla noin 10 minuuttia. Tarkista maku, suolaa saa olla reippaasti. Nosta liedeltä ja anna tasaantua ennen tarjoilua viitisen minuuttia.

Tarjoile tilli-suolavedessä keitettyjen uusien perunoiden ja reissumiehen kanssa. Juomaksi sopii Citronelle.

Jälkkärinä nautimme mansikkamaitoa eli murskatuista mansikoista sokerilla ja maidolla kaveerattuna.

¡Muchas gracias!

Me, minä ja Mox, sen matkan teimme. Kahdestaan pyhiinvaelsimme Santiagoon ja Finisterreen. Kävelimme kokonaista 816km ja ajoimme autolla 866km. Onhan siinä matkaa ja touhua yhdelle lomalle. Häämatkana aika ihanteellinen. Meillä oli kaikki aika olla yhdessä, mutta kuitenkin aktiivisessa tilassa. Kävely soi mahdollisuuden jutella asiat puhki ja poikki. Olla todella ihan kahdestaan. Samalla saimme itsemme tietokoneiden ääreltä ja kohotettua kuntoamme roimasti muutamassa viikossa. Se kaikki tekee hyvää ihmiselle.

Tämä oli ainutlaatuinen matka myös siinä mielessä ettemme tehneet sitä vain itseksemme. Tarkemmin kun asiaa ajattelee, huomaa että olemme tehneet matkaa yhdessä monen meille rakkaan ihmisen kanssa.

Saimme tuntuvan pesämunan matkallemme. Te kaikki rakkaat sukulaiset, ystävät ja tuttavat, olemme todella iloisia häälahjoistamme ja Mox 30-v lahjoistaan. Suurkiitos! Tässä hieman selvennystä, mihin lahjoitukset ja omat varat upposivat. Kaikki summat on laskettu kahdelle hengelle.

aamiainen 5-10€
lounas 6-12€
illallinen 11-25€
yöpyminen alberguessa 6-14€
yöpyminen hostalissa 25-55€
keskimääräinen päiväbudjetti kävellessä 60€
autovuokra, vakuutus ja dieselit 193€
lennot 801€
koko matka (sis. lennot ja visalaskut eli yöpymiset, syömiset, bussimatkat, auto ja muut ostokset Espanjassa; ei sis. etukäteen hankittuja varusteita) 4753€

Kävely itsessään oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa, ja siten tietysti uskomattoman moniulotteinen ja antoisa kokemus. Te kaikki ihanat ihmiset, jotka kirjoittelitte meille, olette olleet todella tärkeitä matkallamme. Oli hauska lukea kannustavia, innostuneita ja kriittisiä kommenttejanne viesteihimme. Oli ilo lukea kuulumisianne, joidenkin osalta saimme paremmin tietää miten teillä menee kuin yleensä arjessa :) Nämä viestit piristivät joskus raskaita päiviämme ja saivat laittamaan jalkaa toisen eteen. Yleensäkin se oli erittäin mukavaa. Itse asiassa, meidän viestimme ja teidän kommenttinne yhdessä loivat kokonaisen uuden tarinan. Tämän kokonaistarinan luomiseen osallistui uskomattoman monta ihmistä. Olemme olleet suorastaan otettuja kommenttien tulvasta.

Kiitos joka iikalle, kommentointijärjestyksessä: Saija ja Henkka, Minna Mylius, Tuula ja Ismo (ja vierailijat), Mikko Särelä, Pertti, Pilvi ja Juho, Tarmo, Marjo, Tatu ja Nelli, O., Outi ja Ulla-äiskä, Tuuli ja Laura, Lotta, Heikki R, Nea, Eino, Susse, Minna, Jari, Toni, Samppa, Sami ja Eeva, Petteri, Veronica, kolme tyttöä, Marja, Veera, Mona ja Timo, LauriPoo, Tuulikki ja Päiviö, Otto, Sulo ja Tarja, Tiina, Satu. Katjanäiti Tuula ja Ismo sekä Moxinisä Pertti todella antautuivat kommentoinnille, kiitos teille siitä.

Muutama ihminen vaikutti matkaamme jollain tavalla erityisesti. Osteopaattimme Mika valmisteli meidät matkaamme fyysisesti ja muokkasi kehomme kävelykuntoon. Ismo lainasi videokameraansa, jolla olemme tallentaneet muutamia hetkiä. Saimme kameran myös Juhalta, nauhoja tuli käytettyäkin. Saija ja Henkka vierittivät ison kiven hartioiltamme luvatessaan ottaa varmuuskopiot valokuvistamme. Kodinhengettäremme Saara hoiteli postit ja kukat, niin hyvin että orkidea alkoi kukkia uudelleen. Tuhannet kiitokset!

Mahtava juttu! Olemisen muotoja on niin monia. Tästä matkasta tuli entistä merkittävämpi, kun teimme sen yhdessä. Kiitos teille kaikille! Halauksia. ¡Muchas gracias!

Keinuvassa olomuodossa

Tämän hetken tunnelmia kuvaa parhaiten biisi "Hopeaa hiuksillaan", kenties. Kotiinpaluu tuntuu hyvältä. Kuin pääsisi nukkumaan lapsen unta, keinumaan unimaailman pehmeyteen.

Hopeaa hiuksillaan

istuu viereen pienemmän
sängyn laitaan jää
kuka kuiskaa ikkunaan
tuuli siellä puhuu vaan
elokuisen illan viilentää

niin hiljaa on äiti maa
ilta väsyneen hiljentää

hopeaa hiuksillaan
ohjaa uneen kulkevaa
hopeaa hiuksillaan
on hyvä nyt jo näin
on kenties
kenties

tarinoiden kuninkaat
astuu huoneeseen
silmät loistaa väsyneen
lupaan käydä nukkumaan
jos vielä hetken kuulla saan

niin silmänsä sulkee nuo
ne unimaailmaan aukeaa

hopeaa hiuksillaan
ohjaa uneen kulkevaa
hopeaa hiuksillaan
on hyvä nyt jo näin
on kenties
kenties

san. Tommi Lattunen (Rajaton-yhtyeen levyltä Kevät)

Kotona - eräässä olomuodossa

Ehkä ihminen ei muutukaan. Tai ei voi muuttua olennaisesti. Ehkä ihminen vain muuttaa olomuotoaan ja se vaikuttaa siltä kuin tapahtuisi muutos. Niin - muutos kyllä - mutta ennemmin jalostumista kuin jonkin ominaisuuden vaihtumista. Niin kuin vesi. Vesi virtaa puroissa ja joissa. Täyttää lammet ja järvet, leijuu niiden päällä sumuna. Haihtuu ja kasaantuu pilviksi. Sataa lempeänä kesäsateena tai raivoana syysmyrskynä. Jäätyy, peittää maat valkeiksi. Ja aina se on ytimeltään sama, se koostuu samoista osasista, H2O. Silti se on niin erilainen, eri tarkoituksiin muotoutunut. Ehkä ihminenkin on aina ytimeltään sama, sisällä on sama yksilö, hyvällä onnella samalla keholla kuljetaan kehdosta hautaan. Silti ihminen vaikuttaa eri tilanteissa, ympäristöissä, elämänvaiheissa niin erilaiselta. Ehkä se on räätälöintiä, ihminen sopeutuu sellaiseksi kuin elämä edellyttää. Joskus matkan alussa sitä kuvitteli olevansa muuttumassa erilaiseksi. Jossain vaiheessa oli pettynyt, kun sama heikko minä nosti sitkeästi päätään ahdistavissa tilanteissa ja keksi samat tutut temput uudelleen. Niin erilaisissa olosuhteissa, erilaisten haasteiden äärellä, olen se sama Katja kuin ennenkin. Ja silti erilainen, sitkeämpi, joustavampi, joskus jopa armollisempi. On siis turha juosta itseään karkuun, on parempi kohdata itsensä avoimesti. Olisi hyvä oppia tuntemaan omat olomuotonsa, aistia niiden muuttuminen. Ymmärtää ettei mikään ole sen parempi kuin toinen. Kun langanpäästä saa kiinni, matka jatkuu siitä.

Kotimatka alkaa Guggiksen luolista

Olemme näinä kävelyn jälkeisinä päivinä poteneet suunnatonta kulttuurishokkia. Liikkuminen yli 5km/h, turvallisten keltaisten opasnuolien puuttuminen, automatkailu, epämääräiset ajo-opasteet, kaasuttelu, jarruttelu, ohittelu, ihmismassat, hälinä, turismi, tupakansavu, kiire, liikennevalot, jättikaupat, citytrendibimbot... Jotain ihan kestämättömän liikaa. Ja, oh, lista on loputon. Kaikki on tuntunut niin etäiseltä, tuntemattomalta tunkeilijalta joka väkisin haluaa muuttaa yksinkertaista elämäämme.

Mutta mikään ei ole lopullista. Ei edes tyytyminen yksinkertaisuuteen, luopuminen kaikesta paitsi välttämättömästä.

San Sebastianissa saimme nauttia upeista värikkäistä kaloista, merihevosista ja tiikerihaista akvaariossa. Tänään olemme tutun turvallisesti surfanneet ristiin rästiin Bilbaossa moderneilla julkisilla. Frank O. Gehryn Guggenheimin museo oli varsinainen tilaseikkailu. Museon sydän, eräänlainen aula, oli kuin henkeä ylösnostava goottikirkon interiööri. Muuten kalan fysiologian inspiroima rakennus oli täynnä toinen toistaan jännempiä tiloja. Kolmikerroksinen luolamaisten tilojen verkosto. Kaikki liittyy toisiinsa, kuten itse arkkitehti sanoo teoksestaan. Niin se on, elämässäkin. Huomaan, että olemme palaamassa sivistyksen pariin. Alan taas nauttia ihmisten kättenjäljistä. Ja huomenna kotiin. Onni on tässä, kaikessa.

ei olla kalkkiksii

Osoittaaksemme itsellemme, ettemme ole ihan täysiä kalkkiksia, teimme sukelluksen Bilbaon vilkkaaseen yöelämään (klo 1) vanhassa kaupungissa. Puolen tunnin seikkailun aikana löytyi koko joukko kaduilla hengailevaa nuorta porukkaa hyvässä tuiskeessa. Pääsuunta vaikutti olevan baareista bilemestoihin, joissa bailaus jatkunee aina aamu yhdeksään saakka.

Moneen kertaan suunnittelemamme bailausyö jäi tällä kertaa toteutumatta, mutta 7 viikossa sai nautittua elämästä muilla tavoilla. Kuten tavallista.

AUTO-ETAPA 4, Donostia/San Sebastian - Bilbo/Bilbao

distancia 100km (866km)
carreteras: A8/E70, N634
tiempo 13:00-14:30

Parkkimaksu 2,5h = 150e

Sinänsä halpa maksullinen parkkeeraaminen San Sebastianissa kävi meille turkasen kalliiksi, kun kirkassilmäisinä yritimme espanjalaisten tavoista ymmärtää miten ja mihin autoja täynnään olevassa keskustassa voi parkkeerata. San Sebastianin innokkaat parkkivalvojat rahtaavat autosi pois jos et älyä, että kaikkien suosima parkkipaikka on sellainen vain valvojien työajan (n. klo 11-17) ulkopuolella. Ei auttanut itku markkinoilla eikä se että meillä oli voimassa oleva parkkikuitti. Ja tietämättömiltä turisteilta veloitetaan tietysti tuplahinta paikallisiin verrattuna, palvelumaksujen kera.

AUTO-ETAPA 3, Ribadesella - Llanes - Castro-Urdiales - Donostia/San Sebastian

distancia 297km (766km)
carreteras: A8/E70, N634, A8/E70, N634/E50, A8/E70
tiempo 9:50-16:00

Pillerimatkailua

Muutaman päivän matkailu autolla yli 30 kävelypäivän jälkeen tuntuu turboahdetulta reissaamiselta. Aika ei riitä pikkuteiden ajamiseen n. 800km matkalla ja moottoritiellä 120km vauhdilla vuoristot ja jyrkät rannat vilahtavat sekunnissa ohi. Olemme toki pysähdelleet katsomaan useita hienoja paikkoja, mutta ne jäävät vain välähdykseksi mieleen. Jotenkin epätodellisiksi. San Sebastian on mielenkiintoinen ja muodoltaan todella upea kaupunki. Ja aikamoinen turistirysä.

AUTO-ETAPA 2, Ferrol - Meirás - Viveiro - Cabo Vidio - Ribadesella

distancia 352km (469km)
carreteras: CRG11, AC116, AC566, AC102, AC/LU862, N642, N634/N632/A8/E70
tiempo 10:10-18:50

Ranska - Portugali 1 - 0

Pieneen baariin nauttimaan racioneja, illalliseksi isoja tapas-annoksia. Ja peli on juuri alkamassa! Mikä ajoitus - eikä sattumalta. Me olemme täysin perillä fútbol mundialin käänteistä. Olemme käyneet tarkoituksella katsomassa pari peliä ja ainakin tsekanneet tilanteen tv:stä tai lehdestä. Espanja tippui kvartaaleissa, mutta innokkaita seuraajia riittää joka kuppilaan. Nyt peli oli tärkeä, toinen semifinaalipeli jossa ratkeaa kumpi pääsee kisaamaan maailmanmestaruuskullasta. Mä vaistomaisesti kannatan aina pienempää eli tällä kertaa Portugalia. Aiai, Ranska tekee maalin rankkarista. Tilanne alkaa mennä tylsemmäksi. Pelaajat huitovat toisiaan kaikilla mahdollisilla keinoilla ja tuomarit katsovat touhua hövelisti sormien läpi. Sitten portugalilaiset alkavat oikein kunnon elokuvatähdiksi ja heittäytyvät maahan joka hipaisusta. Pöh. Ei sitä pienuuttaan nyt tarvitse väärinkäyttää. Suuntaisivat energiansa mieluummin maalintekoon eikä moiseen pelleilyyn. Ei se nyt noin onnistu. Ja niinhän siinä kävi, Ranska voitti ja Portugali hävisi paremmalleen. Viikonloppuna selviää, saako Portugali pronssin vai viekö sen Saksa. Ranska taas kamppailee kullasta Italian kanssa. Vanha manner rulettaa. Jännää!

AUTO-ETAPA 1, Santiago de Compostela - O Coruña - Ferrol

distancia 117km
carreteras: N550, NVI, N651
tiempo 17:40-22:30

AUTOBUS-ETAPA 3, Finisterre - Santiago de Compostela

tiempo 11:00-13:15

Lopun alkua ihmetellen

Tuntuu kyllä uskomattomalta, että viikon kuluttua olemme olleet jo pari yötä kotona. Nukkuneet siinä omassa isoisovanhemmilta perityssä natisevassa sängyssä, boostattuna Tempurilla. Onhan se ihana, tuttu ja turvallinen. Minkälaista satoa palstapuutarhallaan touhunneet ihmiset odottavat? Kotipihan koivu lienee jo aika tumman vihreä. Vanhankaupunginlahden uudet linnut jo itsenäistymässä. Reissumiestä voin jo maistella kielelläni. Rakkaat ihmiset eläneet elämäänsä. Teitä onkin kaikkein eniten ikävä vaikken aina arkena kovin paljon ehdi ketään tapaamaan. Asioiden arvojärjestys muuttuu, kun saa etäisyyttä.

Kaikkea mieleeni näköjään nousee, kun annan niiden tulla. Enpä ole aiemmin ajatellut. Tällainen matkanteko, yksinkertainen kävely, vie täysin mukanaan. Ei ole olemassa muuta todellisuutta. On vain olemassaolo, tämän hetken tuskat ja ilot. Katse huomiseen liittyy seuraavan etapin suunnitteluun, henkiseen ja fyysiseen valmistautumiseen. Se on aina oma hiljainen prosessinsa, jonka täytyy antaa kulkea omia polkujaan. Sitä ei voi pakottaa, voi vain myötäillä. On nimittäin tosi jännää miten joku alle 20km päivä tuntuu joskus rankemmalta kuin 30km hujakoilla oleva. Lyhyenä päivänä usein kiirehti perille. Pitkänä taas suostui olemaan kävelyn olotilassa. Ehkä se on sitä läsnäolon kykyä mistä aina puhutaan. Siinä ei todellakaan ole muuta kuin Tila. Tila, jossa liikutaan koko ajan, mutta ollaan samalla paikoillaan vain tässä hetkessä. Mikään ei vedä mihinkään suuntaan tai vaadi mitään. Pyhä olemisen vapaus.

Kävelemisen onni ja tuska on takana. Nyt opettelemme olemaan osa tätä monimutkaisempaa maailmaa. Ja onhan siinä opettelemista. Nimittäin jo bussissa istuminen tuntuu extreme-kokemukselta. Se kulkee niin lujaa, ettei ehdi tajuamaan minkä ohi sitä vilahtaa. Maailman rakenne on silloin erilainen. Kävellessä on siinä paikassa ja hetkessä missä on. Bussilla kulkiessa taas on siinä bussissa, ja maailma jonka läpi kulkee on kuin jokin leffa; ei ole siinä paikassa jonka läpi viilettää. Ihan pian menemme hakemaan vuokra-auton ja lähdemme ajelemaan pitkin pohjoisrannikkoa aina San Sebastianiin asti. Sieltä sitten takaisinpäin Bilbaoon, josta lentomme lähtee ensi sunnuntaina.

ETAPA 38, Finisterre - Cabo de Finisterre

distancia 3km (816km)
desnivel positivo xxm
tiempo 10:10-11:55

Auringonlasku prayalla

Tänään on ollut hieno päivä. Kävimme maailman ääressä ja vietimme viimeisen majakan luona koko aamupäivän nauttien hieman seljenneestä sumusäästä ja vahvasta luonnosta. Päivällä uimme Atlantin jyhkeissä aalloissa ja nyt illalla olemme samaisella hiekkarannalla istuen nähneet auringon laskevan mereen. Tästä alkaa paluu takaisin.

Torvet pauhaavat maailman lopussa

Nyt me sen tiedämme, mitä tapahtuu kun maailma loppuu. Valtava vesi ympäröi maan, sumu kietoutuu ympärille ja torvien pauhu täyttää koko olemuksen. Ihmiset polttavat vaatteitaan. He höpöttävät eläimille ja tarjoavat niille viimeisiä eväitään. Kohottavat ilmaan viimeisiä oluttuoppejaan. Tallentavat tämän hetken kameroillaan. Mitä varten, kun ei ole enää muuta?

ETAPA 37, Cee - Finisterre

distancia 13km (813km)
desnivel positivo xxm
tiempo 10:35-14:00

AUTOBUS-ETAPA 2, Muxia - Cee

tiempo 11:00-12:00

Rehellisyyskin maan perii

Taidamme olla aika ihmeellisen rehellisiä espanjalaisten mielestä. Kerromme todistustenjakajille yksityiskohtaisesti kuinka paljon olemme kävelleet. He puolestaan joko vähättelevät koko matkan kävelemisen merkitystä tai yrittävät olla kuulematta selostuksiamme. Sitten he juhlavasti ojentavat nimillämme varustetut todistukset ja me otamme ne hämmentyneinä vastaan. Niin meillä on ansaitsemamme compostelan lisäksi kaksi todistusta (puolikävellystä) saapumisesta jaakobin tien loppuun, ensimmäinen Muxíasta ja toinen täältä Finisterrestä. Taitavat kilpailla "fin de ruta xacobeo" -tittelistä ja toisekseen vaelluksen merkitys on meille ihan erilainen kuin useimmalle espanjalaiselle. Meille vaellus on itsessään olennainen kokemus. Heille taas camino on puolipakollinen katolinen velvollisuus. Tokihan sen suorittaminen pitää todistaa muille. Ja se suorittaminen on taas suhteellinen käsite. Elokuussa ruuhka-aikaan on kuulemma ihan tavallista, että ihmiset hurauttavat autolla suurimman osan etapista, kävelevät pari kilsaa ja hakevat alberguesta leiman credentialiinsa ihan kirkkain silmin. Ei mikään ihme siis, että meidän reilu 800km kävely sekä lapsenomaisen nöyrät selostukset katsotaan riittäviksi meriiteiksi. Onhan se peregrinostatus tietysti siinä mielessä mukava, että sen takia saamme nukkua vielä viimeisen kerran alberguessa. Siitä hyvästä lahjoitamme mitä sydämissämme tunnemme oikeaksi. Meille se on yleisesti tunnettu minimitaksa eli 3€/punkka.

Elämä kantaa

Kaikki on paremmin kuin osasin kuvitellakaan. Yövyimme viime yön hostalissa Atlantin rannalla Muxíassa. Meri on jotain käsittämättömän upeaa, vapaata ja vahvaa pitkän pitkän pitkän sisämaavaelluksen jälkeen. Parasta salvaa mielelle ja keholle. Tänään matkustelimme hyvin levänneinä bussilla Ceehen ja nautimme 13km:n kävelystä leppoisissa alapilvissä meren tuoksussa. Ja tästä kun jatkamme, pääsemme kuin pääsemmekin kävelemään maailman loppuun asti. Nyt olemme jo hyvin lähellä Fisterran kylässä, Cabo de Finisterreen on enää 3km. Saattaa olla, että säästämme saapumisen ilon kuitenkin huomiseen. Nyt jonotamme muiden peregrinojen kanssa päästäksemme hospitaleron juttusille. Todistusta emme maailmanlopun matkastamme ansaitse, mutta ehkä hyviä neuvoja yöpymispaikasta. Vaelluksellamme olen oppinut, että apua saa aina kun sitä todella tarvitsee. Pienessä ja isoissa asioissa. Kysyy sitä sitten mielessään tai ääneen. Elämällä on ihmeellinen kyky kantaa ihmistä, kunhan vaan on valmis ottamaan vastaan.

AUTOBUS-ETAPA 1, Negreira - Muxia

tiempo 10:45-11:30

¡Biitsi!

Päädyimme tänään bussilla Muxiaan, Costa do Muerten rannoille. Täällä on oikein kunnon biitsit ja olemmekin ottaneet ensikosketuksen Atlantin mereen. Huomenna Finisterressä sitten lisää pulikoimista :)