Istumme Santiago de Compostelan katedraalissa odottamassa pyhiinvaeltajien messun alkamista klo12. Olemme yhden etappimme päässä, kaksi yksilöä reilun 90 000 ihmisen joukossa, jotka tekevät vaelluksen vuosittain. Olemme hyvässä kunnossa, väsyneitä vain pitkästä matkasta ja tämän aamun aikaisesta herätyksestä. Inhimillistä. Vaikka matkamme syy ei ole uskonnollinen, 776km kävelyn jälkeen vaelluksen päättymiselle pyhitetty hetki yhdessä muiden peregrinojen kanssa on paikallaan. Kaikki kokoontuvat osallistumaan messuun. Syynsä kullakin, kuten matkan teossakin. Joillekin tämä on se ultimatum. Mulle itse matka, matkalla oleminen, on olennaisinta. Ainakin nyt tuntuu siltä, kun huomenna aiomme jatkaa matkaamme ja kävellä aina maailman loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti