Meidän pieni neitonen, tasmanian tuholainen, patte patukka, prinsessa, päivänsäde vietti nimiäisiään rakkaimpien läsnäollessa. Nimeksi julistettiin Asa Inkeri ja kummeiksi Saara, Lulu ja Janne. Mukana myös kummiserkut Iiris ja Iivari.
Olemme ottaneet vapun perinteisesti eli kunnon juhlaputki on päällä.
Vappuaattona olimme kuorokavereilla Virvellä ja Markulla lapsiperhejuhlissa grillailemassa ja vaihtamassa kuulumisia. Tuli tehtyä kaikki klassikkojutut: mammat istuivat rivissä sohvalla ja jakoivat synnytyskokemuksia ja päivähoitopaikkojen sattumuksia, ihmettelivät neuvolan tätien omituista käytöstä, muutama vaate ja tavarakin siinä siirtyi uudelle omistajalle. Miehet grillasivat ja leikkivät lasten kanssa. Kyllä tämä elämä on ajautunut perinteisille urille. En olisi uskonut eläväni näin muutama vuosi sitten, saati sitten joskus parikymppisenä. Olimme sentään vähän rebellejä: ensi kertaa testasimme miten sujuu juhliminen yli normaalin nukkumaanmenoajan, erityisesti Ronjalta. Lähdimme kotia kohti vasta klo 21, tunti nukkumatin perinteisestä saapumisesta. Molemmat nukahtivat autoon. Kotona kannettiin hissuksiin tytöt ylös, vaihdettiin yövaatteet ja unten maille. Hyvin meni.
Tänään tetsasimme Ullikselle, Ronja rattaissa ja vauva kantoliinassa. Vauvalla oli turvallinen ja mukava olo äidin lähellä, niin kuin olin ajatellutkin, eikä ympärillä juhlivien ihmisten epämääräinen mölinä, sopraanojen kaksiviivaiset ceet (olimme kuorokaverien kanssa) tai aurinko ja tuuli häirinneet pienen unia. Hän nukkui reilun kaksituntisen piknikin, juuri ennen lähtöä söi jopa hyvällä ruokahalulla. Ronja oli isompien ihmisten juhlahumussa ja tutustui uusiin ihmisiin. Miehet ovat tällä hetkellä hotinta hottia. Onneksi Ullikseltakin löytyi tosimies, Kasperi, joka piti sylissä, syötti herkkuja ja oli kiva.
Huomenna bileet jatkuvat ensivisiitillä Tuula-mummun luo.
Perinteisesti vietämme juhannuksen mökillä sukulaisten seurassa, kuten tuhannet muutkin suomalaiset. Tämä kesä teki poikkeuksen, sillä meidät oli kutsuttu viettämään juhannushäitä pääkaupunkiseudulle. Pysyimme siis koko juhannuksen ajan Helsingissä ja otimme kaiken irti riehakkaasta sateesta, joka iski juhannusaattoon.
Juhannusaattomme sujui pyöräillessä kodistamme seurasaareen ja takaisin. Matkan varrella kävimme muun muassa panoraama-McDonaldsissa ja satumaisen hienossa Villa Angelikassa.
Mieleenpainuvinta oli ehkä kuitenkin pyöräily. Näin tällä hetkellä purjeveneettöminä sateen vihma kasvoilla tuntuu vaan niin uskomattoman hyvältä. Ronjakin tykkäsi ja veti tukkijätkän kokoisia hirsiä pyörän turvatuolissa paluumatkalla.
Kävimme Heidin ylioppilasjuhlissa ja nyt matkaamme Riihimäeltä junalla kotiin.
Ronja on kyllä ensiluokkaista matkaseuraa. Hän on iloinen ja innostunut näkemästään. Juna on yksi seikkailutanner. Kuuma ja hikipisarat nenällä eivät tyttöä hidasta. Ihanaa tiirata maisemia ikkunasta. Varsinkin kun matkaseurana on harvinaista herkkua eli nuorin setä Jukka. Jukka vielä luovutti suurimman aarteensa – ainakin Ronjan mielestä – eli puhelimensa neidin syyniin. Ja mikä onnen virne, kun hän tajusi toimintaperiaatteen: paina isoimmasta nappulasta ja valot syttyvät. Siinä vierähti tovi jos toinenkin.
Kunnes Ronja huomasi naapuripenkkiläisen nuoren naisen ranteessa kimaltelevat killuttimet. Niitä piti tutkia. Onneksi niiden omistaja ylpeästi esitteli blingblingejään, kehui niiden kiehtoneen useita lapsia. Sattui meille toinenkin kiva matkaseuralainen, nuori päiväkotitäti koiransa kanssa. Koiran kannalta ikävä, mutta kanssamatkustajien kannalta kiva että koira oli peloissaan emäntänsä kainalossa: nyt Ronjan riemun kiljahdukset olivat miltei hillittyjä. Kontakti olisi ehkä irrottanut muilta korvat.
Kotiin saakka tyttö jaksoi hyvillä mielin. Tässä helteessä – lämpöä on reippaasti yli kahdenkymmenen – se on pieneltä matkustavaiselta erityisen hieno saavutus.
Vappubileet täydessä vauhdissa. Naapurissa jytää tekno - liian kovaa tietysti. Meidän porukassa lauletaan karjalaislauluja suurella paatoksella. Ronja leikkii tädin sylissä ylioppilasta. Njamm-njamm-piknikherkut on masussa. Kivaa on, mutta kohta tämä saa riittää ja unta tarvitsee saada palloon. Isin reppuun siis.
Hulinaa ja vilinää Espan puistossa, me tietysti menossa mukana. Laulu kaikaa. ArsYO laskee jättimäisen ylioppilaslakin 100-vuotiaan Havis Amandan kutreille. Manta-neiti keikauttaa viehkosti lantiotaan, vilkaisee siveästi olkansa yli. Eikä se nyt niin haittaa jos ylioppilaslakki ja teekkarilakki unohtuivat meiltä kotiin. Vappu on nyt, kesäkausi alkanut, kaikilla iloinen mieli. Kippis!
Herkkua on siinä monenlaista, monenlaista. Kuiske kuuluu, miltä ruoka maistaa, ruoka maistaa. Tip tap tip tap, tipetipe tip tap, tip, tip, tap.
Ensimmäinen kummi-Xmas oli herkullinen. Yhdessä kokkailua, hedelmäistä vuohenjuustosalaattia, kalaa ja uunipunajuuria, marenkihunnutettua sitruunatorttua. Glögiä, pipareita, viiniä ja Ronjalle maitoa. Nimittäin ihan pullostakin kokeiltuna, kun tissi ei kaikessa hötäkässä malttanut maistua. Ja Saija-kummi teki ennätyksen: 10ml upposi, aluksi jopa ilman tuttua katastrofaalista huutoa. Joululauluja Jouluradiosta (102,4MHz), myöhemmin lattarimusaa, iloista pulinaa, tiukkoja mielipiteitä, Ronjan onnellista naurua, väsynyttä itkua. Ronjalle uusi sänkyleikkikalu ihanaisten kummien kätösten kautta, Pilvin ensimmäinen Snellu-käsityö mukana, Henkan syliä neidille, juttua monenlaista. Yhdessäolon riemua.
Koitti se päivä, kun Ronjan ravinto ei enää ollut pelkkää äidin maitoa. Tänään. Neiti täytti viisi kuukautta ja se tuntui sopivalta rajapyykiltä. Hyvää aikaa harjoitella kuukausi ennen kuin aloitetaan tosi toimet eli maidon jatkaessa pääruokana vuoden ikään asti myös muu ruoka tulee tärkeäksi osaksi päivittäistä ravintoa. Muutenkin tämä tuntuu hyvältä ajalta. Tyttö on alkanut liikkua yhä enemmän, yötkin menee sätkiessä ja pöngätessä, joten monipuolisempi eväs käy pian tarpeelliseksi. Eikä olisi kiva törmätä tilanteeseen, jossa nälkä kurnii maarussa ja huuto kaikuu korvissa.
Aloitimme porkkanalla. Tästähän on mielipiteitä – monta, harrasta, näkemystä ja kokemusta. Joidenkin mukaan porkkana on hyvä. Se on lempeä ja makea, ja siten muistuttaa äidinmaitoa. Toisten mielestä pitäisi aloittaa perunalla, koska jos syö makeaa aluksi ei se muu ruoka sitten maistu ollenkaan. Antroilijat kauhistelevat tätä, koska peruna on pimeän kasvi, juuripaise joka ei symboloi kasvua, eikä sitä tulisi lainkaan lapselle tarjota. Joidenkin mukaan taas voisi aloittaa täysjyväriisillä, koska se ei ainakaan allergisoi, on maukasta, helposti sulavaa ja harmonista ruokaa arvokkaine ravintoaineineen. Se voi taas aiheuttaa ilmavaivoja. Minusta itsestä porkkana tuntui parhaalta, luontevimmalta ja sitä vastaan oli minusta vähiten uskottavia perusteluja. Minusta on luontevaa antaa makeaa, koska Ronja on jo tottunut makeaan. Miksi tehdä asiasta turhan vaikeaa. Kyllä sitä ehtii kaikkea maistella.
H-hetki koitti kello 11. Soseet valmiina, ruokalappu kaulalla ja rutkasti positiivista mieltä.
Hyvin se meni. Yllättävän hyvin. Mielestäni jo puoli teelusikallista olisi ollut hyvä, mutta sitähän upposi monta! Video todistaa tätä ihmettä. Onneksi Ronjalla on niin fiksu isä, että hän antoi tytön osallistua. Nimittäin neiti piti isän kanssa lusikasta kiinni ja lappasi sosetta suuhun vain vähän epäuskoa katseessaan. Olemmehan jo kuukauden verran harjoitelleet lusikan käyttöä. Sillä neiti on leikkinyt aina osallistuessaan vanhempiensa ruokailuihin. Lusikka oli siis jo tuttu, uutta oli "vain" ruoan rakenne, maku ja uusi syömistekniikka. Viisi kuukautta suuhun on uponnut vain maitoa, nestettä. Syöminen on ollut juomista. Nyt sosetta, jotain erilaista. Eihän sitä voi vain juoda, ensin sose pitää saada suun takaosaan jollain konstilla, vaikka kieli on tottunut imemisestä eteenpäin työntävään liikkeeseen. Sitten vasta voi niellä, ja entistä tomerammin. Ja sinnehän se upposi, meni tuosta noin vaan. Olihan sosetta tietysti ympäri nassua ruokailun päätteeksi. Mutta mitä me pienistä!
Ex-vauvamme (ex, koska tyttäremme on jo niin iso) nimeä kokoontui juhlimaan Lammassaaren Pohjolan pirttiin 65 aikuista ja 17 lasta. Suurkiitokset kaikille! Kuten kuvasta näkyy, tämä oli kaikkien yhteinen juhla tansseineen ja nyyttäri-ruokineen.
Ronjalla on nyt oma nimi ja kolme ihanaa ikiomaa kummia. Kuten täältä löytyvistä kuvista näkyy, Ronja on tästä hyvin onnessaan.
Kävimme tutustumassa neidin nimiäisjuhlapaikkaan Lammassaaren Pohjolan pirttiin. Matka kulkee sinne pitkospuita pitkin - kuten vaeltajalla konsanaan. Pirtti on satavuotinen kuluneine lankkuineen - kuten perinteinen juhlapaikka ainakin. Jatkamme siis Rosalan häiden ja Espanjan vaelluksen tiimoilla. Ehkä juhla tulee muutenkin hakemaan henkeään muinaisesta. Siirtämään sitä nykyiseen.
Juhlapäivänä syyskuun 9. aurinko nousee klo 05:33 aurinko laskee klo 19:02
Varsinainen juhlapäivä akteineen ja illan juhlineen oli ainutlaatuinen tunnelmaltaan. Kuin sadusta. Kaikki ihmiset olivat ystävällisiä, hyväntuulisia ja kuin yhtä. Se on tässä maailmassa ihmeellistä ja vielä ihmeellisempää taikkilaisten individualistien keskuudessa. Juhla vei mukanaan ja kaikki nauttivat olostaan. Olimme Moxin kanssa kuin yhteisen saavutuksen äärellä. Elämän.
Herkullinen ruoka sulatti alkutunnelmat Vanhalla ylioppilastalolla. Saimme nauttia kunnia-arvoisasta seurasta, kun eduskunnan puhemies Paavo Lipponen, kunniatohtoriksi promovoitu muotoilun ystävä ja edistäjä, piti puheen. Tanssijalka vipatti leppoisasti jokaisen omalla tyylillä vanhojen tanssien aikaan ja illemmalla entistä vapaammin. Nauravainen puheensorina, yksilöllisten seppeleiden leikkimielinen kommentointi, rytmitti iltaa.
Yksi palkitsevimmista kokemuksista itselleni oli huomata kuinka monenlaisten ihmisten kanssa olenkaan hyvissä väleissä. Joukossa oli opiskelukavereita, proffia, opetuksen suunnittelun kumppaneita, opetus- ja tutkimusneuvostojen jäseniä. Tuntuu hyvältä olla osa jotain. TaiKssa olen helposti kokenut itseni irralliseksi, mutta tuona iltana koin olevani osa jotain kokonaista. Säilytän sen sydämeeni.
Juhla sai täyttymyksensä, kun päädyimme jatkoille Ateneumiin, TaiKin kotiin. Sielläkään ei puheita voitu pidätellä. Yksi niistä oli omani, jonka sain pitää TaiKin suojelijalle Pallas Athenelle. Kyllä oli mieltä elähdyttävää puhua itsellensä viisauden jumalattarelle seuraavin sanoin.
Oi Sinä kunnioitettu Pallas Athene,
Jumalainen emäntämme! Meidän juhlaväkemme on onnekas. Sillä mikä voisi ihmisen mieltä enemmän elähdyttää kuin vierailu jumalattaren luona! Me olemme juhlimassa Sinulle pyhitetyssä temppelissä, Ateneumissa. Tämä on suuri kunnia meille kaikille. Täällä on meidän juuremme, täältä saimme alkuvoimamme, kun oppilaitoksemme toimi täällä aikanaan yhdeksän vuosikymmentä.
Sinun kotisi on meille erityinen! Oi Pallas Athene, Sinä olet erityinen jumalatar!
Viisauden jumalatar! Olet taiteiden ja tieteiden suojelija. Olet meidän jokaisen taikkilaisen sydämiimme kätketty, jalot piirteesi ovat silmiimme piirretyt. Sinä suojelet meitä viisaalla katseellasi oppilaitoksemme lipusta. Meistä akateemisesti edistyneimmät ovat tänään saaneet hattuunsa Sinun kypäräsi merkiksi oppineisuudestaan. Sinä osaat yhdistää teorian ja käytännön, tiedon ja tekemisen, ainutlaatuisella luovalla tavalla. Olet ymmärtänyt, että kumpikaan näistä ei voi elää ilman toistaan. Olet valloittanut maailman viisaudellasi. Ei ihme, että olet isäsi Zeuksen lempilapsi!
Me pyydämme nöyrästi, kallis Pallas Athene, innoitustasi jatkossakin ja kiitämme kun saamme suojeluksessasi viettää saavutustemme juhlaa sinun kodissasi.
Keskipäivällä promovendikulkueemme lähti luikertelemaan Lumeen uumeniin. Promoottori Merja Salon mukaan: "Juhlakulkueemme on saapunut tähän saliin kuljettuaan pitkän symbolisen matkan. Se alkoi maan ja ilman piiristä, kulki halki rajattomien mahdollisuuksien tyhjän universumin, johti unitilan kautta paratiisillisille Elysian niityille, muistoihin ja auringon nousuun." Tässä Sampo-salissa vieraat olivat saaneet seurata kulkuamme screeniltä. Tanssija tiputtautui katosta ja kutsui mukaansa. Kuljimme tuoksuvan ruohon päällä kohti valkeaa hevosta. Hyvästelimme tanssijan tulen ja veden äärellä. Matka oli ihmeellinen.
Harmikseni olin hieman heikkovointinen ja jouduin ajoittain keräilemään voimia kyykkysiltäni. Kurkin tapahtumia muiden promovendien jalkojen välistä. Keho hellitti, kun sain istahtaa Sampo-salin lavalle ja todistaa perinteisiä juhlallisuuksia.
Maisterit, kunniatohtorit ja tohtorit vihittiin kukin vuorollaan. Jokainen yritti pitää arvokkuutensa astuessaan vihittäväksi. Siskoni sanoi, että aikamoisen huvittavaahan tuo oli. Aikuisten leikkiä. Niin se onkin, perinteet ovat hassuja. Virallisia puheita, ylväitä ryhtejä, ovenavauksia, pompöösejä viittoja, musiikkia, kunnia-arvoisaa seuraa. Jokainen tietää paikkansa.
Sitten onnittelumaljojen jälkeen kiireen vilkkaa lounaalle ja laittautumaan illan juhliin.
Niin TaiKia kuin vain olla ja osaa! Muissa yliopistoissa kaikki saavat promootioaktissa laakeriseppeleen päähänsä oppineisuuden merkiksi. TaiKssa seppele suunnitellaan jokaista promootiota varten uudelleen. Tällä kertaa sen suunnitteli primustohtori Kärt Summatavet.
Hän perustaa ideansa suomalaiseen luonnon elementtiin, koivuun. TaiKin protostudion esimuotoilemat ohuet vanerilevyt annettiin koettelemaan seuralaistemme luovuutta seppeleensitojina. Levystä sai muotoilla mieleisensä seppeleen Fiskars-saksilla, enemmän tai vähemmän seppelettä muistuttavaan muotoon. Lisäksi seppeleeseen tuli sitoa koulutusohjelmaa indikoiva nauha ja polttaa TaiKin logo. Eräs tuttavani kieltäytyi osallistumasta koko promootioon monestakin periaatteellisesta syystä, mutta konkreettisena uhkana oli kuulemma mahdollisuus saada päähänsä oman kullan sitoma "saunavihta". Sitä pelkoa ei tässä versiossa ollut. Pelkoa kylläkin.
Itseänikin aluksi hermostutti mitä ihmettä tästä tulee. Minähän sitä seppelettä joudun päässäni pitämään! Muutaman yhteisen iterointikierroksen oman rakkaan seppeleensitojani kanssa ja sopivan luovan vapauden jälkeen sain pukuni tyyliin sopivan erittäin persoonalliseen päälaitteen, joka ei ihan heti seppelettä muistuta mutta muita assosiaatioita syntynee rajattomasti.
Promootio, akateemisista juhlista juhlallisin, alkoi tänään kun meillä oli Aleksanterinpäivän juhla. Tänä päivänä 16. marraskuuta vuonna 1870 allekirjoitettiin Veistokoulun perustamiskirja Aleksanter II:n käskystä. Veistokoulusta sukeutui lopulta Taideteollinen korkeakoulu vuonna 1973. Tämä on TaiKin kolmas promootio, ensimmäinen oli vuonna 1993.
Päivä alkoi yleisen seppeleensitojattaren valintakokouksella. Juhlallisuudet ovat nykyään pitkälti etukäteen käsikirjoitettuja - kokous on eräänlainen teatteriesitys. Kun kokous avattiin, valittiin puheenjohtaja ja sihteeri. Tehtävänäni oli ehdottaa Renita Niemeä puheenjohtajaksi, Heidi Grönmanista tuli sihteeri. Yleinen seppeleensitojatar on tärkeä henkilö, koska hän sitoo kaikkien niiden seppeleet, joilla ei ole seuralaista. Hän on tavallisesti yliopiston professorin abiturientti-ikäinen tytär. Tällä kertaa hän on Venla Korvenmaa, eli pomoni professori Pekka Korvenmaan tytär, joka opiskelee kuvataidelukiossa.
Kun ryhmä promovendejä eli promotoitavia maistereita ja tohtoreita lähtivät viemään kutsua seppeleensitojattarelle hänen kotiinsa, me muut lähdimme kulkueena Kumtähden kentälle (sille jossa Maamme-laulu on laulettu ekaa kertaa) juomaan kuumaa punssia ja kuuntelemaan puheita. Puheet taitavat rakentaa näitä juhlallisuuksia. Kun palasimme takaisin TaiKiin meillä oli herkullinen brunssi/lounas, mieskuoron romanttista laulantaa ja lisää puheita. Mukava päivä, joka aloitti tämän promootioajan toiveikkaasti.
WW:n 20-v konsertti on takana odotettuine sanoitusjäynineen. Sain pidellä pokkaani ihan hartiavoimin, bassot lauloivat kuulemani mukaan 'rapakoissa' vaikka nuoteissa luki 'kartanoilla'. En tiedä oliko oikea jäynä 'kapakoissa' sen levollisempi. Konsertin jälkeen meinasin lentää selälleni, kun Ismo kapsahti kaulaani. Hän oli äidin ja ystävän kanssa päättäneet lähteä 700km:n "lauantaiajelulle" ja nauttimaan konsertistamme. Olihan sitä mukava halata pitkästä aikaa. Nyt juuri meillä on alkamassa bakkanaalit. Ihmiset kutsuttiin rinkiin, saa nähdä mitä tapahtuu. Ilta on ylläreitä täynnä.
Snellussa on tapana järjestää vuotuinen sadonkorjuujuhla näin syksyisin. Mikaeliin liittyvistä uskonnollisista kytköksistä huolimatta juhla oli maanläheinen ja mukavan yhteisöllinen.
Aamupäivän käytimme Snellua ympäröivän kartanoalueen siistimiseen ja kunnostamiseen. Haravoimme, katkoimme kuolleita puita, hakkasimme halkoja, poltimme roskia jne. Sen jälkeen oli pullakahvit ja sitten juhla-ohjelmaa sisällä, erilaisten opiskelijoiden järjestämien esitysten muodossa. Erityisen mieleenpainuva oli puhedraamalaisten näytelmä, jossa puhuttiin sanoja, mutta ne eivät olleet mitään järkevää kieltä. Miten paljon voikaan kertoa ilman, että ymmärtää sanoja!
Jokaisen toivottiin tuovan juhlaan jonkun kasviksen, jota voitaisiin sitten tulevien viikkojen aikana käyttää ruoanlaitossa (Snellussa on oma, 2 kokin vahvuinen keittiö). Opiskelijoiden tuomat vihannekset ja juurekset oli laitettu erittäin hienoksi asetelmaksi juhlan ajaksi.
