Perheemme tätä nykyjänsä

Tässä me olemme koko konkkaronkka. Isosisko, isi, äiti ja pikkukakkonen. Voi tätä ihmettä!

Kuva: Tarmo Virtanen 15.3.2009

Hilsu-tädin pikkuleivät

Jo lapsuudesta asti iskän lemppari. Niin hyvää, että ala-aste- ikäisenä piti varta vasten opetella itse leipomaan niitä.

Hilkan pikkuleivät

200 g voita

200 g (2,2 dl) sokeria

1 rkl siirappia

1 muna
1 tl soodaa (sekoitettuna pieneen määrään vettä)

1 tl kanelia

1 tl kardemummaa

1 tl inkivääriä (jauhe tai tuore inkivääri raastettuna)

300 g (5 dl) vehnäjauhoja
kokonaisia kuorellisia manteleita tai pähkinöitä

Vatkaa voi sokerien kanssa vaahdoksi. Vatkaa muna joukkoon. Lisää sooda. Sekoita kuivat aineet keskenään, lisää joukkoon ja sekoita tasaiseksi massaksi. Pyöritä taikinasta 2-3 cm paksua tankoa. Leikkaa viistoon sentin paksuisia siivuja. Laita siivut lappeelleen uunipellille ja paina päälle manteli tai pähkinä. Paista uunin ylimmällä tasolla n. 7 minuuttia 225 asteessa. Maku paranee ja tiivistyy, kun keksit kuivahtavat päivän pari.

Junassa on hauska matkustaa

Kävimme Heidin ylioppilasjuhlissa ja nyt matkaamme Riihimäeltä junalla kotiin.

Ronja on kyllä ensiluokkaista matkaseuraa. Hän on iloinen ja innostunut näkemästään. Juna on yksi seikkailutanner. Kuuma ja hikipisarat nenällä eivät tyttöä hidasta. Ihanaa tiirata maisemia ikkunasta. Varsinkin kun matkaseurana on harvinaista herkkua eli nuorin setä Jukka. Jukka vielä luovutti suurimman aarteensa – ainakin Ronjan mielestä – eli puhelimensa neidin syyniin. Ja mikä onnen virne, kun hän tajusi toimintaperiaatteen: paina isoimmasta nappulasta ja valot syttyvät. Siinä vierähti tovi jos toinenkin.

Kunnes Ronja huomasi naapuripenkkiläisen nuoren naisen ranteessa kimaltelevat killuttimet. Niitä piti tutkia. Onneksi niiden omistaja ylpeästi esitteli blingblingejään, kehui niiden kiehtoneen useita lapsia. Sattui meille toinenkin kiva matkaseuralainen, nuori päiväkotitäti koiransa kanssa. Koiran kannalta ikävä, mutta kanssamatkustajien kannalta kiva että koira oli peloissaan emäntänsä kainalossa: nyt Ronjan riemun kiljahdukset olivat miltei hillittyjä. Kontakti olisi ehkä irrottanut muilta korvat.

Kotiin saakka tyttö jaksoi hyvillä mielin. Tässä helteessä – lämpöä on reippaasti yli kahdenkymmenen – se on pieneltä matkustavaiselta erityisen hieno saavutus.

Ulliksella

Vappubileet täydessä vauhdissa. Naapurissa jytää tekno - liian kovaa tietysti. Meidän porukassa lauletaan karjalaislauluja suurella paatoksella. Ronja leikkii tädin sylissä ylioppilasta. Njamm-njamm-piknikherkut on masussa. Kivaa on, mutta kohta tämä saa riittää ja unta tarvitsee saada palloon. Isin reppuun siis.

Pulkkamäessä

Historian siipien havinaa: Helsingissä on myös tänä talvena lunta ja Ronja pääsee ensimmäisen kerran elämässään pulkkamäkeen. Oppaina Jari-setä ja Merituuli.

Ronjan puheharjoitukset

Tällä viikolla Ronja aloitti tavujokeltelun. Hänen sanainen arkkunsa on raottamassa kanttaan.

Ronjan harjoittelu muistuttaa minua väkevästä kokemuksesta. Ollessani saattohoitamassa mummuani hän yritti viimeisinä tajunnanhetkinään kertoa minulle jotain. Viesti tuntui tärkeältä, erityiseltä, se oli juuri minulle osoitettu. Yritin kaikin keinoin saavuttaa saman kommunikaatiotason mummuni kanssa ja hän yritti kertoa asiansa moneen kertaan. En valitettavasti ymmärtänyt vaikka kuinka yritimme. Sananmuodostus oli aivan samankaltaista kuin nyt Ronjalla. Suun liikkeet samoin ylikorostuneita, mutta hidastettuna versiona.

Hämmentävintä tässä on, että videointipäivänä mummuni kuolemasta tuli tasan kaksi vuotta, joten ensimmäinen Ronjan jokeltelu tiistai-iltana saattoi olla täsmälleen samaan aikaan kun mummuni yritti viestiä minulle viimeisen kerran elämässään. Merkillistä. Tuntuu kuin tällä olisi joku tarkoitus, asioiden välinen yhteys. Ehkä minulle kerrotaan, että elämä jatkuu. Uudessa muodossa. En ole uskonnollinen, mutta uskon kyllä järjen ulottumattomissa oleviin tasoihin. Asioilla on merkitys ja yhteys. Mummuni on Ronjan isoisoäiti. Elinoita molemmat. Elämä tuntuu kaarelta tai kierteeltä, joka palaa samaan lopussa kuin alussa. Yhtyy reunoillaan, kuin langanpäät sidottaisiin yhteen. Elämä edessä, elämä takana, niitä sitoo elävä elämä.

Mummuni oli jo menettänyt kykynsä kommunikoida, hänestä huokui rauha. Ronja vasta on ottamassa taitoa haltuunsa, tytöstä hehkuu into.

Ruskaretkellä Seitsemisen kansallispuistossa

Perinteinen retkemme luonnon helmaan sukulaisporukalla, tällä kertaa Ronja tietysti mukana. Tyttö nukkui jo makoisat unet puun alla. Nyt grillataan kokonaisia kaloja nuotiolla. Ne nautitaan ruisleivän päällä. Jälkkäriksi muurinpohjalettuja. Ronja saa nauttia herkuista mamtsin maidon kautta. Nami nami.

Ronja Elina

Ex-vauvamme (ex, koska tyttäremme on jo niin iso) nimeä kokoontui juhlimaan Lammassaaren Pohjolan pirttiin 65 aikuista ja 17 lasta. Suurkiitokset kaikille! Kuten kuvasta näkyy, tämä oli kaikkien yhteinen juhla tansseineen ja nyyttäri-ruokineen.

Ronjalla on nyt oma nimi ja kolme ihanaa ikiomaa kummia. Kuten täältä löytyvistä kuvista näkyy, Ronja on tästä hyvin onnessaan.

Toisen polven stadilainen

Kun stadin kundi ja citymimmi ylittää kadun, liikenne pysähtyy. Tai sit se oli toistepäin. Mut enivei, me tiedetään miten täällä dallataan. Eka sukupolvi näyttää mikä on homman nimi, toinen polvi hengaa messissä.

Hyvää matkaa Pertti

Moxin isä, Pertti, nukkui pois keskuudestamme viikko sitten varhain perjantaiaamuna 4. toukokuuta. Kuusi viikkoa ennen kuin hänen ensimmäisen lapsenlapsensa syntymäaika on. Lapset olivat Pertille kaikki kaikessa. Monesti sanotaan ylimalkaisesti, että lapset ovat tärkeitä. Mutta se ei kuvaa mitenkään tätä tilannetta; Pertille lapset olivat Elämä. Hän teki kaikki valinnat lasten ehdoilla ja heidän etuaan ajatellen. Jopa niin pitkälle, että hänelle itselleen aiheutui siitä terveydellistä haittaa. Harvinainen sitoutuminen, joka oli ajoittain myös hänen lapsilleen hyvin vaativaa.

On ihmeellistä, että hänen aikansa siirtyä tästä ajasta ikuisuuteen tapahtui niin vähän ennen lapsenlapsen syntymää. Mikä ihme tarkoitus sillä on? Miksei hän saanut pitää lasta sylissään? Miksei lapsi saanut kohdata isoisäänsä? Lupasin Pertille, että kerron hänestä tarinoita lapsellemme. Ehkä niin on tarkoitus.

Vietimme Pertin muistotilaisuutta eilen lauantaina. Se oli pieni ja intiimi hetki avoimen arkun äärellä ilman virallisia seremonioita. Paikalla oli Pertin lapset ja hänen lapsiensa äiti Marjatta, sekä siskokset perheineen. Kukin laski kukkansa Pertin rinnalle, halukkaat lausuivat ajatuksiaan ääneen, lauloimme muutaman laulun. Lausuin tämän kauniin vanhan persialaisen runon Pertille hyvän matkan toivotukseksi ja lohdutukseksi meille surijoille:

"Jotkut päivät jatkuvat aamunkoittoon, niin kuin kuu toisinaan tekee auringolle.
Ole täysi sanko, joka kaivon pimeydestä valoon nostetaan.
Jokin aukaisee siipemme, jokin saa ikävän ja kivun kaikkoamaan.
Joku täyttää edessämme maljan, ja me maistamme vain pyhyyden."

Siirryimme auringonpaisteeseen. Hyvää matkaa ikuisuuteen Pertti. Elämä jatkuu jäljessäsi.

Minkälainen Mox oli pikkuisena?

Nyt kun omien lasten aika alkaa olla jo hyvin kohta käsillä, on ollut mielenkiintoista huomata, mitä kaikkea nykyisestä elämästään pystyy tunnistamaan lapsuuden ajan muistoista ja kuvista. Yksi hyvin puhutteleva kuva on tämä serkkuni isän, valokuvaaja-Timon ottama kuva meistä, joskus 70/80-lukujen taitteessa.

Monet kuvat lapsuudesta esittelevät kiltin pojan mutta tässä kuvassa on vähän särmää mukana :)

Ja mitä sinä tahdoit sen olevan?

Historia tuo joskus omia yllätyksiään nykyelämään. Kun tuli aika siirtää iso kasa kirjoja sukupolvelta seuraavalle, päätyi meille myös tällainen kirja - Oriana Fallaci: mies.

Omistuskirjoituksesta selvisi kirjan olleen joululahja vanhemmilta mummulleni, armonvuonna 1981. Kirjasta löytyy muun muassa seuraavanlainen esittely.

Kysymys: Ja mitä sinä tahdoit sen olevan?

"Kirja sellaisen yksilön yksinäisyydestä, joka kieltäytyy olemasta muodin, aatteiden, yhteiskunnan ja vallan luetteloima, kaavoittama ja lokeroima. Kirja sellaisen runoilijan murhenäytelmästä, joka ei tahdo olla massaihminen eikä ole sitä, joka ei tahdo olla välikappaleena niille, jotka käskevät, niille jotka lupaavat eikä niille, jotka pelottelevat, olivatpa he sitten oikealta tai vasemmalta tai keskustasta tai äärioikeistosta, äärivasemmistosta tai äärikeskustasta. Kirja sankarista, joka taistelee yksinään vapauden ja totuuden puolesta, antautumatta koskaan, ja joka sen vuoksi kuolee kaikkien surmaamana: isäntien ja palvelijoiden, väkivaltaisten ja välinpitämättömien."

Mikä ihmisessä muuttuu neljässä vuodessa?

Menin Lempäälän Lipon Vettenmaan Raitarantaan eli Soinin suvun mökille perjantaina alkuiltapäivästä. Ja mikä näky! Pehmeästi pöllyävä lumi kimmelsi, puut olivat pukeutuneet kuuraan ja mökki lepäsi siinä kauniisti omalla rinteellään. Kyllä kelpasi lämmitellä talven syleilemää mökkiä, kantaa vettä lähteestä, tehdä vähän lumitöitä ja pilkkoa puita viikonloppua varten. Ehdin lämmittämään saunan ja laittamaan ruokaa ennen kuin sain seuraa illan jo tultua hämärän verhon kanssa. Kokoonnuimme tänne siskos-serkusporukalla eli minä, Laura, Iida, Annina ja Katri.

Viikonloppu kului saunoen, takkatulta vartioiden ja vähän ulkoillen. Syöminen sujui erinomaisesti ja piti naisväen valppaana. Jokainen toi omat bravuurinsa muiden nautittavaksi, tässä erittäin paljon sukseeta ansainnut menu:
> perjantain illallinen by Katja: espanjalaiset paahdetut vihannekset ja tuore ciabatta, jälkkärinä paikallisen leipomon Ståhlbergin rahka- ja omenapiirakkaa
> lauantain lounas by Iida: tomaattikeitto ja vuohenjuusto-aurinkokuivattutomaattitäytteiset pikkupatongit
> lauantain illallinen by Katri ja Laura: kana-feta-tomaatti-paprika-salaatti-créme fraíche-salsa-guacamole-(muistinko kaikki?)-täytteiset tortillat, Anninan mokkapalat
> sunnuntain lounas by Annina: sinihomejuusto-kanapasta

Syöminen ei todellakaan ollut mitenkään yhdentekevää, sillä elämäntilanteiden päivittämisessä oli hommaa ja siinä kului energiaa. Viimeksi tapasimme tällä siskos-serkusporukalla neljä vuotta sitten laivareissulla. Aika kuluu, ja ihminen sen mukana saa uusia muotoja. Yhtä aikaa ihmiset ovat muuttuneet joksikin uudeksi ja ihmeelliseksi - ja toisaalta me olemme juuri sitä mitä olemme aina olleet.

Mikä ihmisessä muuttuu? Ainakin ulkoiset olosuhteet voi luetella suhteellisen helposti. Ikähaarukka on muuttunut 18-28 vuotiaista 22-32 vuoteen. Kaikki ovat neljän vuoden aikana joko alkaneet opiskelemaan tai saaneet opiskelunsa valmiiksi. Jokainen on nykyisin töissä. Kaksi on mennyt naimisiin, yksi kihloihin ja yhdestä on tullut uusperheellinen. Yksi on ylennetty veljensä ansiosta tädiksi ja ainakin yksi on itse ryhtymässä äidiksi. Jokainen on ryhtynyt kasvattamaan itseään oikein rankalla kädellä ja näistä asioista se uusi elämä on monella saanut alkunsa.

Mutta ihmisessä muuttuu moni muukin asia kuin ulkoisesti määriteltävä. Mitä se on? Miten sen voi kohdata toisessa ihmisessä? Sitä ihmettelimme. Ja ehkä saamme vastauksen jonain kauniina päivänä. Kenties kun tapaamme taas.

Taistelija

Erään innokkaan kommentoijan, juha tapion, innoittamana tässä kuva yhdestä monista caminon taistelijoista. Kuva on otettu viikko sitten maanantaina, jolloin olin jo täysin kyllästynyt mesetan yksitoikkoisuuteen. Olen katsomassa kukkulan päältä kohti alla siintävää Astorgan kaupunkia ja lupaavia vuoristoja kaupungin takana.

Ottakaamme seitsemäs askel

Sinä olet minun paras ystäväni. Olen itselleni ja sinulle ikuisesti uskollinen.

Seitsemäs askel

OIen ikuisesti sinulle ystävä, kaveri ja keskustelunkumppali.

Ottakaamme kuudes askel

Sinä olet minun elämänkumppanini. Kuljen sinun rinnallasi kaikessa ajassa.

Kuudes askel

Haluan elää kanssasi pitkän ja elämäntäyteisen elämän.

Ottakaamme viides askel

Sinä olet minun rakastettuni. Rukoilen meille lempeyttä, luonnollisuutta ja viisautta perheasioissa.

Viides askel

Haluan olla yhteydessä sekä aikaisempiin, että tuleviin sukupolviin ja toivon, että voimme tehdä oman osuutemme sukujemme hyväksi.