Apu on lähellä kun hätä on suurin

Mittasin tänään askelmääriä. Kilometrillä otan n.1500 askelta riippuen maastosta ja jaksamisesta. Tänään tuli tallustettua melkein 37000 askelta. Ei siis mikään ihme, että tottumattoman kroppa on kovilla. Ensin oli lihaskipuja, sitten jänteissä jäykkyyttä ja nyt viimeisen viikon olen saanut kärsiä ihon takia. Säärien auringosta ja hiekasta tullut ihottuma on vielä siedettävä, mutta valtavat rakot estävät normaalin kävelyn. Välillä matka taittuu itkien, joskus vihan sekaisella sisulla, kunnes saan käveltyä jaloista tunnon pois. Jatkuva kipu alkaa viedä kaikki voimat ja huomio kiinnittyy vain selviytymiseen. Se ei oikein ole häämatkan idea ;) Päätimme siis pitää huomisen välipäivänä, että saisi hoidettua itseään kuntoon. Ihana ranskalainen eläkeläispariskunta tiesi neuvoa hoitokeinon: paina punaista Mercurochrome-ampullia rakolle (kuivattaa) ja sitten kävelyä varten Compeed-laastari (se ei auta pelkästään, kokeiltu!). Sain rouvalta ampullin ja sidetaitoksia, jotta pääsin jo hoitamaan tänään rakkoja. Tuntuu upealta, kun ihmiset ovat niin avuliaita ja empaattisia. Se tekee olon suunnattoman kiitolliseksi ja nöyräksi. Ainakin tällä caminolla maailma on hyvä paikka elää.

Breakthrough :)

Tämän Queenin hienon biisin soidessa päässä useamman kerran tänään ja eilen on ollut mahtavaa päästä nauttimaan todellisesta olemisesta Caminolla. Nimittäin vasta nyt, 11. ja 12. kävelypäivänä on voinut keskittyä kunnolla matkaan kipeiden jalkojen sijasta. Meillä oli jalkojen lihakset rasittuneina ensimmäiset 4 päivää, sitten niiden vahvistuttua, piti jänteiden totutella uusiin liikeratoihin... Ja se jos mikä tekee kipeää. Ahkera venyttely, hierominen, tukisiteiden ja Voltarenin käyttö on vihdoin tuottanut siis tulosta: kävelynopeus on hyvä, kävelytauot lyhentyneet ja matka-aika tippunut jopa yli tunnin. Nyt ei yli 30km päivämatkat tunnu lainkaan mahdottomilta :)

600kmjäljellä

Olemme nyt kävelleet "Helsingistä Tampereelle" eli 177km. Jäljellä on Santiago de Compostelaan vielä 604km ja Finisterreen 73km lisää (yht.677km). Nyt ehkä voi jo sanoa yleisfiiliksestä jotain: se vaihtelee koko ajan. Monesti on ihanan vapaa olo, kun saa elää yksinkertaisesti. Välillä kaikki on toisin. Toinen päivä oli fyysisesti kaikkein rankin, koko keho meinasi räjähtää viimeisten kilometrien aikana. Neljäs päivä taas oli henkisesti raskas, kun päässä kuhisi työasioihin liittyviä huolia. Tänään, kahdeksantena päivänä, sain karvaasti kohdata oman rajallisuuteni, kun jalat on kestorajoillaan (akillesjänteet turvonneet) ja sitä myöten pelot nousevat pintaan. Luulin etukäteen, että mulle olisi henkinen puoli rankempi ja fyysinen tulisi siinä sivussa. Joku viisas sanoi, että fyysinen ja henkinen on sama tällaisella taipaleella. Ja niin se on. Tuntuu, että ne pitäisi saada tasapainoon. Sitä voi sitten harjoitella loppumatkan.

Syväänhengitys ja harras toive

Tuntui kuin polviini (Katjan) olisi työnnetty puukot, kun kävin viime yönä wcssa. Aamulla askel kulki kuitenkin sutjakkaan ja matkanteko aamuisessa metsässä tuntui auvoisalta. Päivän mittaan tsto-työntekijöiden kehot alkoivat harata vastaan ja jokainen askel aina vaan raskaammalta. Viimeisten 4km alamäen tuskaa lievensimme laulamalla. Nyt hoivaamme itseämme Voltarenilla, levolla ja erinomaisella ruoalla (sen espanjalaiset osaa!). Saa nähdä miten huomenna käy. Jos jalat toimii, tarkoitus on kävellä 27km täältä Zubirista Zizur Menoriin...

180 - 1410 - 952

Katja kirjoittaa: Tässä hommassa lähti luulot pois jo monta tuntia sitten! Ähkimme ja puhkimme suomalaisella sisulla itsemme tänne Pyreneiden huipulle. Vielä on taivallettava järjettömän jyrkkää rinnettä alas Roncesvallesiin. Ihmetyttää mistä noi muiden maiden keski-iän ylittäneet repii voimansa...