Auringossa ulkoilemassa

Näin keväisen helmikuun aikaan tarttee jo plehatkin... Ronjalle kans, tietty!

Sent from my iPhone

Seppeleensitojaiset

Niin TaiKia kuin vain olla ja osaa! Muissa yliopistoissa kaikki saavat promootioaktissa laakeriseppeleen päähänsä oppineisuuden merkiksi. TaiKssa seppele suunnitellaan jokaista promootiota varten uudelleen. Tällä kertaa sen suunnitteli primustohtori Kärt Summatavet.

Hän perustaa ideansa suomalaiseen luonnon elementtiin, koivuun. TaiKin protostudion esimuotoilemat ohuet vanerilevyt annettiin koettelemaan seuralaistemme luovuutta seppeleensitojina. Levystä sai muotoilla mieleisensä seppeleen Fiskars-saksilla, enemmän tai vähemmän seppelettä muistuttavaan muotoon. Lisäksi seppeleeseen tuli sitoa koulutusohjelmaa indikoiva nauha ja polttaa TaiKin logo. Eräs tuttavani kieltäytyi osallistumasta koko promootioon monestakin periaatteellisesta syystä, mutta konkreettisena uhkana oli kuulemma mahdollisuus saada päähänsä oman kullan sitoma "saunavihta". Sitä pelkoa ei tässä versiossa ollut. Pelkoa kylläkin.

Itseänikin aluksi hermostutti mitä ihmettä tästä tulee. Minähän sitä seppelettä joudun päässäni pitämään! Muutaman yhteisen iterointikierroksen oman rakkaan seppeleensitojani kanssa ja sopivan luovan vapauden jälkeen sain pukuni tyyliin sopivan erittäin persoonalliseen päälaitteen, joka ei ihan heti seppelettä muistuta mutta muita assosiaatioita syntynee rajattomasti.

Orgaaniset astiat

Lähes kolmen vuoden etsiskelyn jälkeen löysimme vihdoin lautasia (ja kulhoja) joista olen pitkään haaveillut. Olen nimittäin bongannut eri yhteyksissä ei-ympyrän-muotoisia, vähän soikeita lautasia. Useimmin niihin on törmännyt Namaskaareissa, ainakin rautatieasemalla.

Nämä Stockkan joulumyyjäisistä löytyneet Asa-valmistajan astiat pistävät noita soikeita vielä paremmaksi (joskaan ei ne ihan täydellisiä oo). Lähes orgaanisen muotoiset kolmiomaiset jutut ovat tosi kivoja. Niiden pintakuviointi on suhteellisen pehmeä, mutta uniikkimainen - kaikki astiat ovat hitusen verran erilaisia. Valitsemamme kulhot ovat ihanan maanläheisiä, metsäisiä. Niissä muotokin on vähän omaperäisempi.

Huomenna me syödään kulhoista aamupuuroa :)

Letin tarina

Kaikilla hyvillä asioilla on alku ja loppu. Tämä elämänkaari auttaa innostumaan uudesta, tutustumaan toiseen, arvostamaan kumppanuutta, suremaan poismenoa ja suhteuttamaan koko kokemuksen osaksi kaikkea muuta kokemaansa.

Idea letistä sai alkunsa Pohjois-Kyproksella 1998, ollessani siellä työharjoittelussa Aiesecin kautta. Kuten monissa etelänmaissa on tapana, myös Girnen rantakaupungissa oli erilaisia turistipyydyksiä. Niistä tukkaani tarttui erivärisistä langoista kiedottu häntä. Häntä ei ollut suurensuuri, vajaan vaaksan pituinen, ja yltti suurin piirtein korvan alapuolelle. Lankahäntää ei kuitenkaan voinut pitää ikuisesti, vaikkakin se useamman viikon pysyikin kiinni.

Jo tuolloin siis tutustuin ja tykästyin tähän uuteen fyysiseen piirteeseen itsessäni. Se toki ärsyttävästi tuppasi takertumaan paitaan tai takkiin, niitä päälle puettaessa, mutta toisaalta se heilui ja pomppi iloisesti aina kävellessäni tai puhuessani eläytyvin elein, kuten paikallisilla oli tapana. Langat herättivät kavereissani iloa ja halua tunnustella sitä käsin.

Kyproksen harjoittelun lähestyessä loppua päätin kasvattaa tukastani lankahännän kaltaisen letin, koska se tuntui kivalta ajatukselta. Käytin purkamani hännän langoista pätkiä pitämään kiinni pikkuruiseksi hännäksi letittämääni tukkaa. Letti alkoi juuri samasta kohtaa mihin lankahäntä aikaisemmin oli kiinnitetty ja ei ollut peukaloa pitempi – tukkani kun oli silloin lyhyt, kuten aina, viime vuoteen asti.

Vuosien mittaan annoin letin olla ja kasvaa, vaikka tukka muuten pysyi lyhyenä. Aluksi siihen täytyi sitoa lanka pitämään sitä kiinni, myöhemmin se pysyi lettiin itseensä tehdyllä solmulla. Joitakin vuosia myöhemmin aloin kaivata siihen lisää tuuheutta ja aloin letittämään tukkaa päälaelta korvan taakse menevältä kaistaleelta. Ilokseni huomasin sen myös tekevän letin vähemmän herkäksi nykimiselle - veto kohdistui isommalle alueelle. Tuskan vältti tukan joutuessa vahingossa jumiin johonkin. Lopulta, 8 vuoden jälkeen, letti kasvoi 62cm pitkäksi (letitettynä), eli se yltti siis napaan asti. Loppuvaiheessa pituuskasvu oli jo kovin hidasta - pitkät hiukset olivat herkkiä kulumaan ja letin pää oli aina kovin ohut. Se oli siis saavuttanut päätepisteen, pitempi letti olisi tarvinnut mukaansa isomman osan tukasta.

Näiden kahdeksan vuoden aikana letti on kerennyt herättää monenlaisia reaktioita ihmisissä. Selkeästi suurimmalle osalle ihmisistä se on ollut positiivinen asia - ihmiset kokevat sen mielenkiintoiseksi ja kiehtovaksi. Monet tunnistavat ja kertovat minusta, nimenomaan letin kautta. Vuodesta toiseen, monet aikaisemmin tuntemattomat ihmiset ovat halunneet ottaa kontaktia ja kysyä lupaa, saadakseen koskettaa lettiä. Mielestäni juuri fyysisessä kosketuksessa piilee letin keskeisin olemus. Vaikka se toki visuaalisestikin on selkeä piirre, vasta ihmiset, jotka ovat koskettaneet lettiä voivat kokonaisvaltaisesti ymmärtää sen olemassaoloa. Minulle itselle se on ensisijaisesti taktiili objekti, siis "olento", joka vuorovaikutuksessa käsien kanssa tekee itsensä merkitykselliseksi.

Toisaalta letti on ollut myös esimerkki konfliktista nykymaailman ja konservatiivisten arvojen välillä. On ihmisiä, jotka haluavat kaikille asioille rationaalisen ja hyöty-perusteisen selityksen. Tällaisille ihmisille poikkeavuus ulkonäössä on pikemminkin haitta kuin hyöty ja siten epärationaalista toimintaa. Tilannetta ei myöskään auta se, jos perustelee päätöksiään kokemuksellisilla- tai esteettisillä syillä.

Kaikenkaikkiaan "Letin aikakausi" on ollut elämässäni mielenkiintoista aikaa. Siihen kuuluu monia isoja ja pienempiä tapahtumia, jotka ovat olleet määrittämässä elämäni suuntaa. Itse tapahtumissa letillä on ollut varsin pieni, mutta omalla tavallaan kuitenkin tärkeä rooli - osana minua. On haikeaa luopua siitä, mutta letti on saavuttanut päätepisteensä. Meidän polkumme ovat haarautuneet ja on aika ottaa askeleita kohti uusia seikkailuita.

Tanssi

Virtausta, ääntä, huokauksia, voimaa, hikeä, tuskaa, tunteita, rakkautta, yhteyttä, iloa, intoa, ajatuksia, aaltoja, asetelmia, paikkoja, alueita, valoja, neliöitä, pyörimistä, ympyröitä, tuulta, liikettä, askelia, materiaaleja, sanoja, sanomattomuuksia, osallistumista, ei yleisössä, yleisön kanssa, keskellä, laidalla, varmuutta, epäröintiä, otteita, kappaleita, katkelmia, yhdistelmiä, epäjatkuvuutta, dissonanssia, tutkielmia, otoksia, värejä, aaltoja, hiekkaa, käpyjä, esirippu, pimeys, kohti valoa, tietokone, grafiikka, media, tulva, tuska, kiire, pysähdys, sattuma, hauska, pyöreä, pyörre, kulmat, kiihtyvä, suunta, olemus, tuleminen, koskettaminen, hypyt, muutos, ote, lipsuminen, muuttuvaisuus, elo, hiljentyminen, kuolema?, inkarnaatio, lento, siipi, ilmapatsas, humina, lämpö, liike, oma, muut, tunto, osallistuminen, tajunta, kiipeäminen, näkö, sulkeutuminen, ajatus, sormi, seuraa, vie, tuo, ottaa, koskettaa, musiikki, nautinto, kaipaus, intohimo, punainen, kohdata, hiki, aina, ei-liike, kantaa, loputon, siirtyä, tilasta toiseen, kirjoittaa, ennustaa, keho.

Kotimatka alkaa Guggiksen luolista

Olemme näinä kävelyn jälkeisinä päivinä poteneet suunnatonta kulttuurishokkia. Liikkuminen yli 5km/h, turvallisten keltaisten opasnuolien puuttuminen, automatkailu, epämääräiset ajo-opasteet, kaasuttelu, jarruttelu, ohittelu, ihmismassat, hälinä, turismi, tupakansavu, kiire, liikennevalot, jättikaupat, citytrendibimbot... Jotain ihan kestämättömän liikaa. Ja, oh, lista on loputon. Kaikki on tuntunut niin etäiseltä, tuntemattomalta tunkeilijalta joka väkisin haluaa muuttaa yksinkertaista elämäämme.

Mutta mikään ei ole lopullista. Ei edes tyytyminen yksinkertaisuuteen, luopuminen kaikesta paitsi välttämättömästä.

San Sebastianissa saimme nauttia upeista värikkäistä kaloista, merihevosista ja tiikerihaista akvaariossa. Tänään olemme tutun turvallisesti surfanneet ristiin rästiin Bilbaossa moderneilla julkisilla. Frank O. Gehryn Guggenheimin museo oli varsinainen tilaseikkailu. Museon sydän, eräänlainen aula, oli kuin henkeä ylösnostava goottikirkon interiööri. Muuten kalan fysiologian inspiroima rakennus oli täynnä toinen toistaan jännempiä tiloja. Kolmikerroksinen luolamaisten tilojen verkosto. Kaikki liittyy toisiinsa, kuten itse arkkitehti sanoo teoksestaan. Niin se on, elämässäkin. Huomaan, että olemme palaamassa sivistyksen pariin. Alan taas nauttia ihmisten kättenjäljistä. Ja huomenna kotiin. Onni on tässä, kaikessa.

Unelmia

Yksi innoittaja tälle reissulle oli ensimmäinen opiskeluvuoteni TaiKssa, 1997-8. Eräällä taidehistorian luennolla innostuin Santiago de Compostelan arkkitehtuurista. Jollain toisella luennolla meidän piti määritellä 3 paikkaa, jossa haluaa käydä elämänsä aikana. Kaksi oli helppoja: Utö ja Santiago de Compostela. Kolmas oli hankalampi keksiä, mikä olisi todella merkityksellinen paikka mulle. En sitten enää muistakaan minkä vedin hihasta. Utöseen purjehdimme heti ensimmäisenä kesänämme ja nyt olemme täällä häämatkallamme. Luulenpa, että kolmas paikka meidän pitää keksiä yhdessä. Ehkä se aukenee, kun tämä matka on takana. Yhdessä unelmien toteuttaminen on ainakin huomattavasti helpompaa, hauskempaa ja täydempää.

Kulttuurialbergue

Espanjalaiset ovat varsin taitavia yhdistelemään luovasti asioita toisiinsa. Esimerkiksi tämä vanha luostarikirkko, jossa yövyimme, on nykyään yhdistetty matkailijoiden albergue ja kulttuurikeskus. Meidän 80 hlön majoitustilat on sijoitettu noin 5 metrin korkeuteen rakennettuun välikerrokseen, avotilaan, jonka katto on noin 10 metrin korkeudessa. Alakerrassa on yhdistetty kulttuurikeskuksen palvelupiste ja alberguetoimisto. Lisäksi osassa rakennusta on välikerrokseton tila, joka toimii teatterinäyttämönä ja katsomona.

Adobeja hobbittimaassa

Mesetalla on niin jarkyttavan kuivaa, ettei edes kivi kasva :) Maa on tasaista muodoltaan ja paaosin savea. Siita on sitten hyva tehda myos rakennukset, kun ei muutakaan ole. Kuvassa rakennetaan uutta albergueta Moratinoksen hobbittikylassa. Peregrinot jonkun tietavaisemman opastuksella tallaavat savea, heinaa ja vetta. Sitten seosta taitellaan kuin lehtitaikinaa useaan kertaan. Seokseen lisataan vetta tai muita tarvittavia aineita, tallotaan, taitellaan jne. kunnes tulee sopivan sitkea seos. Seos muotoillaan tiiliksi, joita kutsutaan adobeiksi. Ihan hauska nimi Photoshopin valmistajalle ;) Tiilista tehdaan taloja. Hyva juttu tassa perinteisessa rakennustavassa on se, etta taloja on helppo paikata samalla aineella: lisaa vain seosta aukkokohtaan ja homma on hoidettu. Tuttu juttu myos Afrikassa kayneille.

Peregrino-perhe

Tänään kävellessä mut täytti valtava yhteisöllisyyden tunne. Olen osa isompaa: yksi viljatähkä ei ole vielä paljon mitään mutta yhdessä kaikki muodostavat viljapellon. Kivikokoelmat on siitä konkreettinen esimerkki: peregrino toisensa perään laittaa yhden kiven kekoon ja siitä syntyy jotain suurempaa - yhteisöllinen taideteos, ei heti mutta ajan kanssa. Joku oli runoillut seinään matkan varrella: ei ole olennaista mistä on kotoisin vaan halu kulkea eteenpäin luo peregrinot ja tien Santiagoon. Samoin eräs alberguen pitäjä sanoi, että tie on tärkeä koska se kokoaa ihmiset ympäri maailmaa yhteen. Tuntuu siltä kuin peregrinot olisi oma rotunsa, yksi suuri kollektiivi matkalla kautta aikojen. Tie muuttaa ihmisiä. Kokonaisimmiksi?

Camino de Compostela: Camino Francés + Camino Finisterre

Ylihuomenna on lähdön aika kauan odotetulle reissulle Camino de Compostelan pyhiinvaellukselle. Haluan näin ennen matkaa tallentaa ajatuksiani lähdön merkityksestä. Merkitys muuttunee matkan aikana...

Sain inspiraation reissulle jo ammoisina kandivuosinani TaiKssa taidehistorian tunnilla, kun opettajamme kertoi elävästi ja kiehtovasti reitin päätepisteen kirkosta ja sen arkkitehtuurista. Häkellyin totaalisesti roomalaisen arkkitehtuurin ihailijana ja tarinoiden vaalijana. Arkkitehtuurista on kirjoitettu vaikuttavasti Hugh Honourin ja & John Flemingin kirjassa Maailman taiteen historia (1992, Otava, Helsinki, 332): Santiago de Compostelan katedraalin "interiööri on ehkä kaikkein vaikuttavinta romaanista arkkitehtuuria. ... Päälaivan valaistus on epäsuoraa; valoa suodattuu sivulaivojen ja gallerioiden uloimmista ikkunoista. Ristikeskuksessa valaistus on suoraa, ja auringonvalo täyttää koko keskialueen tehostaen seinien ja pilareiden jykevyyttä. Muurattujen seinien lähes yhtenäiset massat, nelikulmaiset ja pyöristetyt ruskeat graniittilohkareet jäsentävät tämän suurenmoisen interiöörin geometrisesti pelkistettyjä volyymeja. Lujana, arvokkaana ja joustamattoman itsetietoisena tämä rakennus on romaanisen tyylin mestariteos. Voimakkaammin kuin missään muualla täällä on mahdollista aistia tyylin varsinainen alkuperä, joka ei ole niinkään antiikin Rooman basilikoissa ja temppeleissä kuin roomalaisessa insinööritaidossa ja hyötyrakennuksien arkkitehtuurissa. Kirkko kohoaa vakavan rauhallisena toivon linnoituksena keskiajan levottomuuksien yläpuolelle."

Santiago de Compostelan merkitys on kuitenkin monisyisempi kuin sen vaikuttava arkkitehtuuri. Se oli keskiajalla Rooman Pietarin kirkon jälkeen merkittävin pyhiinvaelluskohde. "Pyhiinvaellusmatkalle lähdettiin useista eri syistä - kiitokseksi taivaallisista suosionosoituksista, rukoilemaan ja usein myös tekemään katumusharjoitusta vapautumiseksi synnintunnosta, joka kuului olennaisesti läntisen Euroopan uskonnolliseen ajatteluun. Keskiajan elämässä pyhiinvaeltajat olivat yhdistävä voima, joka saattoi yhteen papiston ja maallikot, rikkaat ja köyhät, eri maantieteellisten alueiden ja kielien edustajat nopeuttaen paitsi uskonnollisen myös maallisen kulttuurin leviämistä." (Honour & Fleming 1992, 332)

Jo kauan ennen kristittyjä, rauta-aikaan, muinaiset keltit kulkivat samaa tietä idästä länteen nykyisen Pohjois-Espanjan läpi. He seurasivat Linnunrataa, via lacteaa, kohti merta ja maailman äärtä, Finis Terraeaa. Se oli silloisen maailman äärimmäisin tunnettu paikka ja tähän ajateltiin maailman loppuvan. Keltit suorittivat täällä hedelmällisyysriittejään. Pariskunnat rakastelivat nojaten kiveä, menhir, vasten ja uskoivat hedelmöittymisen mahdollisuuden kasvavan. Kelteillä oli maailman äärellä myös oma temppeli Ara Solis, joka oli rakennettu auringon palvontaa varten. Temppeliä ei enää ole, vaan nykyisin paikalla on Finisterren kaupunki ja majakka, faro, josta avautuu valtavat näkymät Atlantille.


Camino de Compostelaan tai Finisterreen voi kulkea useampaa reittiä (katso: http://www.caminoguides.com/route.html). Tyypillisin näistä on Camino Francés, joka lähtee Ranskasta, Pyreneiden pohjoispuolelta. Reitti kulkee Espanjan halki idästä länteen Santiago de Compostelaan (n.800km) ja edelleen Finisterreen (+n.80km). Me kuljemme tätä reittiä. Lennämme 22.5. Bilbaoon, joka sijaitsee Espanjan pohjoisrannikolla ja matkaamme lähtöpisteeseen St. Jean Pied-de-Portiin julkisilla kulkuvälineillä. Pääsemme toivottavasti kävelemään keskiviikkona, jolloin meillä on noin kuusi viikkoa kävelyaikaa. Vaelluksen loputtua palaamme Finisterresta Santiago de Compostelaan bussilla, vuokraamme auton ja ajamme pohjoisrannikkoa pitkin Bilbaoon ja sieltä sitten kotiin 9.7.

Vaelluksemme sijoittuu hengellisten kulttuurien - kelttien, kristittyjen ja hindujen - sekä muinaissuomalaisuuden ja romaanisen arkkitehtuurin liitoskohtaan. Meidän häämme olivat muinaissuomalaisuudesta ammentavat, leikkien ajatuksilla viikingeistä noin 1000-luvulla. Henkisellä tasolla näissä on yhteneväisyyksiä. Annikki-mummun Muinais-Karjalan puku ja Kalevalan runot voidaan nähdä kelttiläisyyden sisarina ja veljinä. Historialliset jatkumot kietoutuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan. Tajusin vasta tänään, että kun yöllisessä vihkiseremoniassamme teimme avioliiton lupauksemme hindujen seitsemän askelen seremonian mukaan, matkaamme on varattu seitsemän viikkoa. Seitsemän taitaa olla merkityksellinen luku. Seitsemän on pyhä luku, seitsemän kuoleman syntiä... Jännittäviä merkityksiä, mitä lie ovatkaan.

Pyhiinvaellus on myös luopumisen matka, irtautumista menneistä ja valmistautumista tulevaan, tehdä tilaa uudelle elämälle yhdessä rakkaani Moxin kanssa, olla tässä hetkessä. Koemme varmastikin matkan aikana monta haastetta, joita voimme yhdessä pyhiinvaelluksen rauhassa harjoitella. Uskon, että voimme hankkia monta välinettä yhteiselle elämänmatkallemme. Tämä on siis pyhiinvaellus minuun ja meihin. Tämä on yksi yksityinen näkökulma, minun näkökulmani. Asian tulkitsee omalla tavallaan jokainen 100 000 vuosittain pyhiinvaellusreitin kulkevaa.

Nörttilandia

Aina silloin tällöin osallistun myös nörttilandian puuhasteluihin. Aikaisemmin ahkera Linux-puuhastelu on siirtynyt hankkimani pienen 12" powerbook -söpöliinini myötä enemmän ja enemmän Applen ja Maccien maailmaan. Hiottujen ja syvällisesti pohdittujen design-ratkaisuiden maailma vetää vastuttamattomasti puoleensa, vaikka ei se ihan halpaa olekaan :)

Yksi Linux ja Mac -maailmojen yhdistävistä tekijöistä on kuitenkin avoimen lähdekoodin ohjelmistot. Niistä ehkä keskeisin tällä hetkellä kun on OpenOffice.org. Microsoftin Officea kun en suostu käyttämään kuin väkipakon edessä. OpenOfficen Mac-versiot ovat olleet kokoajan paranemaan päin ja niitä käyttää jo pääasiallisena ohjelmistonaan ihan mielellään. Nyt OpenOffice.org 2.0 version lähestyessä julkaisuaan on tullut tilaisuus osallistua keskusteluun ohjelmiston tulevaisuudesta. Niille, jotka yhdistelmiä ymmärtävät: Mac OS X, Cocoa, XUL, Gecko, Quartz, Cairo ja Mozilla.

End of Eukka

Kovasti tunteita ja keskustelua herättänyt eurytmia-jakso loppui sitten tänään. Seuraavaksi muotoilu-jakso saven parissa.

Vaikka itse varsinkin aluksi koin eurytmian jotenkin liian "satubaletiksi" minulle, eikä vähiten opettajan takia, suhtaudun kuluneeseen jaksoon erittäin positiivisesti nytten. Syynä ei niinkään ole suoranaisesti eurytmian minulle opettamat asiat, vaan se mitä kaikkia keskusteluita ja tunteitakin tuli käytyä läpi kurssin aikana. Mielenkiintoista. Mielenkiintoista.

Reissu Tampereelle

Tänään ei ollut normaalia koulua, vaan reissasimme koko Snellun porukan voimin Tampereelle katsomaan Organic Architecture -näyttelyä, Peter Elsnerin taidenäyttelyä ja hiljattain rakennettua Steiner-koulu-rakennusta. Koulussa joka luokka-tasolla oli oma teemavärinsä huoneessa, heh. Orgaanisen arkkitehtuurin näyttelyssä oli paljon makeita rakennuksia; mun lemppari oli hobittila :)

Taidetunti

Erään Snellulaisen näkemys aiheesta "Minä ja Maailma".