Kahdestaan Piperradaa ja muuta

Takanamme on historiallinen vuorokausi: Ronja oli ensimmäistä kertaa elämässään äidistään yön erossa – äiti oli ensimmäisen kerran yön erossa esikoisestaan. Äiti ja isä nauttivat toistensa seurasta aivan omassa rauhassa, pitkästä aikaa. Koko yön yli on eri juttu kuin puolen päivän tai leffan pituinen spurtti. Mukavan tuttua yhdessäoloa alun hämmennyksen jälkeen. Ihmeellisen ihanaa. Hurvittelimme tanssitapahtumassa, illallistimme, uppouduimme meille niin tärkeään jutusteluun. Nautimme Piperradaa aamiaiseksi latten kera ennen kuin riensimme katsomaan Porco Rosso -animen. Hyvää teki parisuhteelle ja lapsikin voi hyvin rakkaan mummun luona.

Sitten vielä herkkuohje. Suosittelen brunssille.

Piperrada

Tämä upean ja herkullisen ruokalajin muunnelmia valmistetaan joka puolella Espanjaa, Baskimaassa ja Etelä-Ranskassa. Valmistuspaikasta riippuen ainekset ja valmistustapa vaihtelevat, mutta paprikat, valkosipuli, tomaatit ja kinkku samoin kuin useimmiten kananmunat ovat tmän ruokalajin olennaisia aineksia, samoin hedelmäinen, täyteläinen oliiviöljy. Saint-Jean-de-Luzissa Pyreneillä tähän ruokalajiin kuuluvat pienet, melko tuliset punaiset paprikat ja paikallinen suolainen kinkku, ja joillakin paikkakunnilla Espanjassa olen syönyt Piperradaa, jossa on kuivatuista chilipaloista tehtyä mursketta. Tämän ruokaan sopii hyvin arkinen espanjalainen öljy.

6-8 annosta

4 rkl kylpuristettua neitsytoliiviöljyä
1 salaattisipuli renkaiksi viipaloituna
3 valkosipulinkynttä viipaloituna
2 halkaistua siemenetöntä punaista paprikaa
2 halkaistua siemenetöntä keltaista paprikaa
2 kypsää punaista kuorittua tomaattia viipaloituna
6 kanamunaa
4 viipaletta jamón serranoa tai parmankinkkua
1 kuivattu punainen chilipalko murennettuna (ei välttämätön)
suolaa ja mustapippuria myllystä

Kummenna kolme ruokalusikallista öljyä paksupohjaisessa paistinpannussa. Lisää sipulirenkaat ja valkosipuli ja kuullota nopeasti. Lisää paprikat ja tomaatit. Pane kansi pannun päälle, vähennä lämpöä ja kypsennä aineksia 8-12 minuuttia, niin että niistä tulee pehmeää sakeaa sosetta. Tarkista maku.

Riko munat kulhoon, lisää suola ja pippuri ja sekoita haarukalla. Työnnä kasvisseos lastalla paistinpannun reunoille. Lisää jäljellä oleva öljy paistinpannun keskustaan ja kaada siihen munaseos. Kuumenna keskilämmöllä varovasti sekoittaen, kunnes munaseos on puolittain hyytynyt. Katkaise lämpö.

Kääri kinkkuviipaleet ruusukkeiksi tai laskosta ne ja lisää pannuun. Ripottele halutessasi päälle murennettua chiliä ja tarjoa suoraan pannusta.

Huom! Lisäkkeenä tarjotaan usein oliiviöljyssä paistettuja pyöreitä tai kolmionmuotoisia leipäpaloja.

Ohje kirjasta: Ferguson, Clare. 2000. Oliiviöljy extra virgin – Herkullisia ja terveellisiä ruokaohjeita, s. 44

Mustalappu-Coelho

Meidän perheessä Paulo Coelhon kirjat ovat saaneet arvoisensa aseman keskusteluissa, iltalukemisena ja näyttävänä pinona kirjahyllyssä. Todella suositeltavaa luettavaa kaikille jotka haluavat venytellä ajatuksiaan elämästä ja olemisesta.

Jos kuitenkin kirjan ostaminen arveluttaa, niin tutustupa niihin ensin digitaalisessa muodossa. Kokonaiset kirjat ovat ladattavissa netistä. Kirjailijan itsensä "Piraatti Coelhon" vinkkaamina!

Ronjan puheharjoitukset

Tällä viikolla Ronja aloitti tavujokeltelun. Hänen sanainen arkkunsa on raottamassa kanttaan.

Ronjan harjoittelu muistuttaa minua väkevästä kokemuksesta. Ollessani saattohoitamassa mummuani hän yritti viimeisinä tajunnanhetkinään kertoa minulle jotain. Viesti tuntui tärkeältä, erityiseltä, se oli juuri minulle osoitettu. Yritin kaikin keinoin saavuttaa saman kommunikaatiotason mummuni kanssa ja hän yritti kertoa asiansa moneen kertaan. En valitettavasti ymmärtänyt vaikka kuinka yritimme. Sananmuodostus oli aivan samankaltaista kuin nyt Ronjalla. Suun liikkeet samoin ylikorostuneita, mutta hidastettuna versiona.

Hämmentävintä tässä on, että videointipäivänä mummuni kuolemasta tuli tasan kaksi vuotta, joten ensimmäinen Ronjan jokeltelu tiistai-iltana saattoi olla täsmälleen samaan aikaan kun mummuni yritti viestiä minulle viimeisen kerran elämässään. Merkillistä. Tuntuu kuin tällä olisi joku tarkoitus, asioiden välinen yhteys. Ehkä minulle kerrotaan, että elämä jatkuu. Uudessa muodossa. En ole uskonnollinen, mutta uskon kyllä järjen ulottumattomissa oleviin tasoihin. Asioilla on merkitys ja yhteys. Mummuni on Ronjan isoisoäiti. Elinoita molemmat. Elämä tuntuu kaarelta tai kierteeltä, joka palaa samaan lopussa kuin alussa. Yhtyy reunoillaan, kuin langanpäät sidottaisiin yhteen. Elämä edessä, elämä takana, niitä sitoo elävä elämä.

Mummuni oli jo menettänyt kykynsä kommunikoida, hänestä huokui rauha. Ronja vasta on ottamassa taitoa haltuunsa, tytöstä hehkuu into.

Ja mitä sinä tahdoit sen olevan?

Historia tuo joskus omia yllätyksiään nykyelämään. Kun tuli aika siirtää iso kasa kirjoja sukupolvelta seuraavalle, päätyi meille myös tällainen kirja - Oriana Fallaci: mies.

Omistuskirjoituksesta selvisi kirjan olleen joululahja vanhemmilta mummulleni, armonvuonna 1981. Kirjasta löytyy muun muassa seuraavanlainen esittely.

Kysymys: Ja mitä sinä tahdoit sen olevan?

"Kirja sellaisen yksilön yksinäisyydestä, joka kieltäytyy olemasta muodin, aatteiden, yhteiskunnan ja vallan luetteloima, kaavoittama ja lokeroima. Kirja sellaisen runoilijan murhenäytelmästä, joka ei tahdo olla massaihminen eikä ole sitä, joka ei tahdo olla välikappaleena niille, jotka käskevät, niille jotka lupaavat eikä niille, jotka pelottelevat, olivatpa he sitten oikealta tai vasemmalta tai keskustasta tai äärioikeistosta, äärivasemmistosta tai äärikeskustasta. Kirja sankarista, joka taistelee yksinään vapauden ja totuuden puolesta, antautumatta koskaan, ja joka sen vuoksi kuolee kaikkien surmaamana: isäntien ja palvelijoiden, väkivaltaisten ja välinpitämättömien."

Promootioillallinen ja -tanssiaiset + jatkot

Varsinainen juhlapäivä akteineen ja illan juhlineen oli ainutlaatuinen tunnelmaltaan. Kuin sadusta. Kaikki ihmiset olivat ystävällisiä, hyväntuulisia ja kuin yhtä. Se on tässä maailmassa ihmeellistä ja vielä ihmeellisempää taikkilaisten individualistien keskuudessa. Juhla vei mukanaan ja kaikki nauttivat olostaan. Olimme Moxin kanssa kuin yhteisen saavutuksen äärellä. Elämän.

Herkullinen ruoka sulatti alkutunnelmat Vanhalla ylioppilastalolla. Saimme nauttia kunnia-arvoisasta seurasta, kun eduskunnan puhemies Paavo Lipponen, kunniatohtoriksi promovoitu muotoilun ystävä ja edistäjä, piti puheen. Tanssijalka vipatti leppoisasti jokaisen omalla tyylillä vanhojen tanssien aikaan ja illemmalla entistä vapaammin. Nauravainen puheensorina, yksilöllisten seppeleiden leikkimielinen kommentointi, rytmitti iltaa.

Yksi palkitsevimmista kokemuksista itselleni oli huomata kuinka monenlaisten ihmisten kanssa olenkaan hyvissä väleissä. Joukossa oli opiskelukavereita, proffia, opetuksen suunnittelun kumppaneita, opetus- ja tutkimusneuvostojen jäseniä. Tuntuu hyvältä olla osa jotain. TaiKssa olen helposti kokenut itseni irralliseksi, mutta tuona iltana koin olevani osa jotain kokonaista. Säilytän sen sydämeeni.

Juhla sai täyttymyksensä, kun päädyimme jatkoille Ateneumiin, TaiKin kotiin. Sielläkään ei puheita voitu pidätellä. Yksi niistä oli omani, jonka sain pitää TaiKin suojelijalle Pallas Athenelle. Kyllä oli mieltä elähdyttävää puhua itsellensä viisauden jumalattarelle seuraavin sanoin.

Oi Sinä kunnioitettu Pallas Athene,

Jumalainen emäntämme! Meidän juhlaväkemme on onnekas. Sillä mikä voisi ihmisen mieltä enemmän elähdyttää kuin vierailu jumalattaren luona! Me olemme juhlimassa Sinulle pyhitetyssä temppelissä, Ateneumissa. Tämä on suuri kunnia meille kaikille. Täällä on meidän juuremme, täältä saimme alkuvoimamme, kun oppilaitoksemme toimi täällä aikanaan yhdeksän vuosikymmentä.

Sinun kotisi on meille erityinen!
Oi Pallas Athene, Sinä olet erityinen jumalatar!

Viisauden jumalatar! Olet taiteiden ja tieteiden suojelija. Olet meidän jokaisen taikkilaisen sydämiimme kätketty, jalot piirteesi ovat silmiimme piirretyt. Sinä suojelet meitä viisaalla katseellasi oppilaitoksemme lipusta. Meistä akateemisesti edistyneimmät ovat tänään saaneet hattuunsa Sinun kypäräsi merkiksi oppineisuudestaan. Sinä osaat yhdistää teorian ja käytännön, tiedon ja tekemisen, ainutlaatuisella luovalla tavalla. Olet ymmärtänyt, että kumpikaan näistä ei voi elää ilman toistaan. Olet valloittanut maailman viisaudellasi. Ei ihme, että olet isäsi Zeuksen lempilapsi!

Me pyydämme nöyrästi, kallis Pallas Athene, innoitustasi jatkossakin ja kiitämme kun saamme suojeluksessasi viettää saavutustemme juhlaa sinun kodissasi.

Nyt yhtykää, armoitettu juhlaväki, kolminkertaiseen eläköön-huutoon jumalaisen emäntämme Pallas Athenen kunniaksi!

Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Letin tarina

Kaikilla hyvillä asioilla on alku ja loppu. Tämä elämänkaari auttaa innostumaan uudesta, tutustumaan toiseen, arvostamaan kumppanuutta, suremaan poismenoa ja suhteuttamaan koko kokemuksen osaksi kaikkea muuta kokemaansa.

Idea letistä sai alkunsa Pohjois-Kyproksella 1998, ollessani siellä työharjoittelussa Aiesecin kautta. Kuten monissa etelänmaissa on tapana, myös Girnen rantakaupungissa oli erilaisia turistipyydyksiä. Niistä tukkaani tarttui erivärisistä langoista kiedottu häntä. Häntä ei ollut suurensuuri, vajaan vaaksan pituinen, ja yltti suurin piirtein korvan alapuolelle. Lankahäntää ei kuitenkaan voinut pitää ikuisesti, vaikkakin se useamman viikon pysyikin kiinni.

Jo tuolloin siis tutustuin ja tykästyin tähän uuteen fyysiseen piirteeseen itsessäni. Se toki ärsyttävästi tuppasi takertumaan paitaan tai takkiin, niitä päälle puettaessa, mutta toisaalta se heilui ja pomppi iloisesti aina kävellessäni tai puhuessani eläytyvin elein, kuten paikallisilla oli tapana. Langat herättivät kavereissani iloa ja halua tunnustella sitä käsin.

Kyproksen harjoittelun lähestyessä loppua päätin kasvattaa tukastani lankahännän kaltaisen letin, koska se tuntui kivalta ajatukselta. Käytin purkamani hännän langoista pätkiä pitämään kiinni pikkuruiseksi hännäksi letittämääni tukkaa. Letti alkoi juuri samasta kohtaa mihin lankahäntä aikaisemmin oli kiinnitetty ja ei ollut peukaloa pitempi – tukkani kun oli silloin lyhyt, kuten aina, viime vuoteen asti.

Vuosien mittaan annoin letin olla ja kasvaa, vaikka tukka muuten pysyi lyhyenä. Aluksi siihen täytyi sitoa lanka pitämään sitä kiinni, myöhemmin se pysyi lettiin itseensä tehdyllä solmulla. Joitakin vuosia myöhemmin aloin kaivata siihen lisää tuuheutta ja aloin letittämään tukkaa päälaelta korvan taakse menevältä kaistaleelta. Ilokseni huomasin sen myös tekevän letin vähemmän herkäksi nykimiselle - veto kohdistui isommalle alueelle. Tuskan vältti tukan joutuessa vahingossa jumiin johonkin. Lopulta, 8 vuoden jälkeen, letti kasvoi 62cm pitkäksi (letitettynä), eli se yltti siis napaan asti. Loppuvaiheessa pituuskasvu oli jo kovin hidasta - pitkät hiukset olivat herkkiä kulumaan ja letin pää oli aina kovin ohut. Se oli siis saavuttanut päätepisteen, pitempi letti olisi tarvinnut mukaansa isomman osan tukasta.

Näiden kahdeksan vuoden aikana letti on kerennyt herättää monenlaisia reaktioita ihmisissä. Selkeästi suurimmalle osalle ihmisistä se on ollut positiivinen asia - ihmiset kokevat sen mielenkiintoiseksi ja kiehtovaksi. Monet tunnistavat ja kertovat minusta, nimenomaan letin kautta. Vuodesta toiseen, monet aikaisemmin tuntemattomat ihmiset ovat halunneet ottaa kontaktia ja kysyä lupaa, saadakseen koskettaa lettiä. Mielestäni juuri fyysisessä kosketuksessa piilee letin keskeisin olemus. Vaikka se toki visuaalisestikin on selkeä piirre, vasta ihmiset, jotka ovat koskettaneet lettiä voivat kokonaisvaltaisesti ymmärtää sen olemassaoloa. Minulle itselle se on ensisijaisesti taktiili objekti, siis "olento", joka vuorovaikutuksessa käsien kanssa tekee itsensä merkitykselliseksi.

Toisaalta letti on ollut myös esimerkki konfliktista nykymaailman ja konservatiivisten arvojen välillä. On ihmisiä, jotka haluavat kaikille asioille rationaalisen ja hyöty-perusteisen selityksen. Tällaisille ihmisille poikkeavuus ulkonäössä on pikemminkin haitta kuin hyöty ja siten epärationaalista toimintaa. Tilannetta ei myöskään auta se, jos perustelee päätöksiään kokemuksellisilla- tai esteettisillä syillä.

Kaikenkaikkiaan "Letin aikakausi" on ollut elämässäni mielenkiintoista aikaa. Siihen kuuluu monia isoja ja pienempiä tapahtumia, jotka ovat olleet määrittämässä elämäni suuntaa. Itse tapahtumissa letillä on ollut varsin pieni, mutta omalla tavallaan kuitenkin tärkeä rooli - osana minua. On haikeaa luopua siitä, mutta letti on saavuttanut päätepisteensä. Meidän polkumme ovat haarautuneet ja on aika ottaa askeleita kohti uusia seikkailuita.

Elämänmatkablogi

Kun aloittaa uutta blogia, tulee miettineeksi miksi. Mikä on sen olemus? Mitä kirjoittaisi?

Ensimmäisillä sanoilla ja viesteillä on merkityksellinen rooli blogin olemuksen hahmottumisessa. Joskus alku on suorastaan hapuilua.

Nyt aikaa taaksepäin katsoen koen tämän blogin olevan olemukseltaan elämänmatkablogi. Siis blogi matkoista, joita olemme tehneet omassa elämässämme.

Luonnollisesti varsinkin ulkomailla matkatessa kohtaa uusia ajatuksia, uusia näkökulmia, jotka saavat kirjoittamaan.

Sen lisäksi on myös se sisäinen matka, jonka oivallukset tulevat pintaan...

...sitten kun niiden aika on.

Itsetehty

Netti on täynnä ihmeellisiä asioita. Suurinta osaa ei koskaan tule nähneeksi, sillä muuten aikaa ei riittäisi mihinkään muuhun.

Meidän viikonlopun teema on ollut narratiivisuus. Sitä on tullut lähestyttyä niin teoria-kirjojen, leffojen kuin keskustelunkin kautta. Täysin takavasemmalta yllättäen tuli törmättyä jälleen yhteen netin helmeen, joka samalla edustaa hienosti "tavallisten" ihmisten kykyä luoda mielenkiintoista matskua. Aina ei siis ammattimaista tuotantoryhmää tarvita.

Google Video on kiva paikka, jos haluat jotain omaa pätkää nettiin. Muitakin on, kuten You Tube, mutta omat videoni olen pistänyt Googleen.

Akateemista vapautta - ko

Tuuli humisee korvissa
Luen Narrative Discourse -kirjaa
ihmettelen miten proleptic, analipsis ja paralipsis liityivätkään toisiinsa
(äläkä kysy mitä ne tarkoittavat)
Ja ajatus alkaa karata tuulen mukana
se kiertää korvieni kautta ajoittaisena kirahduksena tai kohinana
Huomaan, että purje on löysänä
sitä pitää kiristää
vinssin vikinä täyttää käsivarsieni lihakset
ja kaikki on hetken tässä
Mitä se olikaan
narrative frequency
jotain liittyen järjestykseen
Missä järjestyksessä tarina kerrotaan
miten toistetaan
toistetaan
ehkä kerran vielä
toistetaan
joskus eri tavoillakin
kertaus on opintojen äiti ja kohtaamisen valmistaja
Ja hyppään jyrkälle kalliolle ottamaan maan vastaan
ja pinnistän voimani ettei vene käy päälleni
hanskani ovat märät köysien kiristämisestä
Mitä vielä se sanoikaan
etten ehkä ymmärrä kaikkea näillä selityksillä
järjestys on vain osa tarinaa
pitää lukea lisää
Jatkan huomenna
tänään tuuletin aivoni Helsingin edustalla

Rajankäyntejä kehityksen ja tuhon välillä

Realismini katosi, rimakauhu tuli tilalle. Noin vain, hetkessä. Miten se voi olla niin herkkää? Matkan jälkeen sain kosketuksen itseeni. Nyt en meinaa uskaltaa. Jospa epäonnistun, jospa olen tyhmä enkä tajua mikä on olennaista, jospa en näe kokonaisuutta, jospa en saa muita ymmärtämään näkökulmiani, jospa? Ja sitten elämä vääntyy kierteelle. Kuin hiiri alkaisi juosta oravanpyörässä, vauhti kiihtyy, kiihtyy, lopulta sitä ei voi enää lopettaa. Sillä rimakauhu on joskus kaiken olemuksen täyttävä. Se tuntuu psykosomaattisesti kalvavana kipuna ylävatsassa. Se tuntuu huminana päässä, kyvyttömyytenä rauhoittua. Hengästymisenä ja sydämen pamppailuna nukkumaan mennessä.

Minä ja Norma - Norma ja minä - kummasta puhun? Luin Joyce Carol Oatesin kuvitteleman Norman elämän, hänen tunteensa ja ajatuksensa, yksityisimmät kokemuksensa. Kirjassa 'Blondi' todellisuus ja kuviteltu sekoittuvat, mikä on on oikeata elämää, mikä jotain muuta. Mutta se ei ole olennaista, olennaisempaa on kokemus.

Norma oli jossain syvällä itsessään ihailtavan vapautunut ja joustava yksilö. Sama asia oli hänen ongelmansa, kun rakkaudenkaipuu ja hyväksynnäntarve ajoi häntä yhä kauemmas itsestään ja yhä lähemmäs rakennettua persoonaa ja kuorta nimeltään Marilyn Monroe. Norma ei ollut koskaan itsessään täysi ihminen, vaan muut määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän antoi muiden määrittää itseään, koska ei omasta mielestään voinut sitä tehdä. Nojautuessaan muihin häneltä katosi lopulta totaalisesti kyky arvioida asioiden oikeellisuutta ja hyvyyttä. Hetki jolloin häneen lyötiin Marilyn Monroe -leima, hän menetti määräysvaltansa elämäänsä. Sen jälkeen hän oli olemassa vain Marilynina, kaikki rakastivat Marilynia. Mutta hän ei ollut Marilyn, se oli rooli joka peitti hänen heikkoutensa, suoja jolla varjeltiin epäonnistumista. Mutta samalla jokin puoli hänestä oli hetken hyväksytty, ja se oli sama kuin haluttu ja himoittu. Eikä ollut helppoa määrittää mitä ei voisi tehdä tuon hetken eteen.

Nämä rajankäynnit ovat hämäriä. Ne lipsahtavat otteesta juuri kun on kuvitellut ymmärtävänsä toimintaperiaatteen. On joltisensakin mahdotonta sanoa, missä on raja rakentavan ja tuohoavan toiminnan välillä. On helppo arvostella muita ja vaikea olla itselleen rehellinen. Milloin hyvä tuo hyvää, milloin hyvä tuo pahaa, koska paha tuo hyvää? Huono kokemus on joskus tärkein hyvän saavuttamiseksi. Ja parhain, kadehdituin, kokemus voi tuhota kokonaisen elämän. Voiko sitä edes ymmärtää?

Taidepläjäys

Jaoimme Jannen ja Matthewn kanssa kesäpäiväntasauksen mystisen valoilmiön. Siitä sitten juttu alkoi luistamaan ja selvisi, että Janne (tanskalainen tyttö) opiskelee Performance designia. Hän on valmistelemassa vuorovaikutteista taidenäyttelyä. Innostuin olemaan mukana ja sain tehtävänannoksi seuraavan: kirjoita runo tai kirjoitelma, käytä lähtökohtana sivun yläreunassa olevaa sanaa, laita seuraavalle sivulle uusi sana. Näin peregrinojen teksteistä syntyy vuoropuhelu, joka on teoksen ydin. Tekstit annetaan eri taiteilijoille, jotka luovat niiden pohjalta musiikkia, kuvia jne. Mielenkiintoista nähdä, joskus hamassa tulevaisuudessa, miten peregrinojen maailmaa tulkitaan ulkopuolisen silmin.

Vaikutelmia

Katja: Käveleminen edellyttää ihmiseltä monta ulottuvuutta.
Mox: Pitkää pinnaa?
K: Niin, lyhytkin on joskus paikallaan.
M: Silloin kun hölmöilee väärässä paikassa.
K: Ja Arte de Ampollas -festivaaleilla.
M: Noh, liika ei edistä matkaa.
K: Liian pitkällä tuhoaa itsensä.
M: Mutta yksi pacharan päivässä toimii.
K: Nyt päästiin asiaan!
M: Naiselle kelpaa vino ja cerveza.
K: Kaikenlaiset toimivat huoltotoimenpiteet ovat tervetulleita.
M: Vaseliinilla kantapäätkin luistaa.
K: Ulottuvuudet otsan ja kantapäiden välillä.
M: Mieli luistaa kun muistaa Santiagon
K: Ja Finisterren maailmanlopun.
M: Sen pituinen se.

¡Lorca!

...haga negra, luna grande...

Nyt kun olisi biisin sanat paassa niin laulaisimme taysilla Lorca-sarjaa - taytyy tyytya hyrailyyn! Olemme nimittain Lorcan kylan alberguessa kahvilla ja paivittamassa blogiamme.

Taalla on epailyttavan rauhallista, ei ollenkaan niin mystista kuin laulusarjassa :) Onneksi tarina 1200-luvulta kertoo kuinka paikalliset istuskelivat ennen kylaa olevan Río Saladon (suolajoen) penkereella ja teroittivat veitsiaan. Kysyjille he kertoivat joen veden olevan erinomaista juomiseksi. Pahaonninen tarinankertoja antoi hevostensa juoda vetta ja ne kuolivat heti. Silla silman rapayksella paikalliset miehet nylkivat hevoset itselleen. Ehkapa chorizoa varten tarvittiin lihaa. Tarinankertoja manasi paikalliset pahansuoviksi kieroilijoiksi, jotka riistavat viattomien peregrinojen kulkupelit valehtelemalla. Onneksi me kuljemme jalan ja saamme vetemme aukion luotettavasta (?) vesilahteesta.

Blondi

Tämmöistä iltalukemista tällä kertaa...

Isät meidän

Saman nimisen kirjan lisäksi aihe liittyy myös minuun ja muutamaan snellulaiseen, joiden kanssa isien omituisuutta pohdimme. Jokaisen ihmisen isä on aina itselle monesti poikkeuksellisen haasteellinen ihmissuhde.

Kasvatusnäkemykset ja tempperamentit (eli tavat, joilla ihmiset käyttäytyvät tilanteissa toisiaan kohtaan) ovat usein kovan kädenväännön kohteena, kun isä ja jälkikasvu kohtaavat. Eikä ole reilua, jos lapsi on aina viimekädessä se, joka joutuu ottaamaan sovittelijan roolin.

Fuksiaiset

Snellun fuksiaisissa tänään meillä oli ensin tuolileikkiä porukan jakamiseksi ryhmiin. Vastoin kaikkia odotuksia meitsi voitti. En tiedä miksi... Lapsuuden innolla kai?

Kävimme sitten ryhmissä läpi rasteja, jossa rastin pitäjät kertoivat pätkiä erään pienen miehen tarinasta. Tarinan inspiroimana tehtiin yhteistä kuvaa, soittimia, tanssikuvioita ja runoa. Kaikki rastit kierrettyämme esitimme tekemämme asiat muille, enemmän tai vähemmän kollektiivista improvisaatioteatteria hyödyntäen...

Brasilleirinho

Kaurismäen musiikkipitoinen leffa oli loistava... Soittajat todella nauttivat musiikista!