Tanssi kokemuksena

Meikäläinen on mukana tanssikurssilla, joka tähtää Zodiakin 10-v bileisiin toukokuussa. Meidän esitys on viikon loppupäässä la 26.5.

Kurssin yhteydessä Zodiakkilaiset halusivat pistää bloginkin pystyyn, jota voi lueskella osoittessa zodiak.myblog.com. Siellä on keskiviikon 31.1.2007 kohdalla myös vähän videopätkää meidän harjoituksista :)

Minkälainen Mox oli pikkuisena?

Nyt kun omien lasten aika alkaa olla jo hyvin kohta käsillä, on ollut mielenkiintoista huomata, mitä kaikkea nykyisestä elämästään pystyy tunnistamaan lapsuuden ajan muistoista ja kuvista. Yksi hyvin puhutteleva kuva on tämä serkkuni isän, valokuvaaja-Timon ottama kuva meistä, joskus 70/80-lukujen taitteessa.

Monet kuvat lapsuudesta esittelevät kiltin pojan mutta tässä kuvassa on vähän särmää mukana :)

Ja mitä sinä tahdoit sen olevan?

Historia tuo joskus omia yllätyksiään nykyelämään. Kun tuli aika siirtää iso kasa kirjoja sukupolvelta seuraavalle, päätyi meille myös tällainen kirja - Oriana Fallaci: mies.

Omistuskirjoituksesta selvisi kirjan olleen joululahja vanhemmilta mummulleni, armonvuonna 1981. Kirjasta löytyy muun muassa seuraavanlainen esittely.

Kysymys: Ja mitä sinä tahdoit sen olevan?

"Kirja sellaisen yksilön yksinäisyydestä, joka kieltäytyy olemasta muodin, aatteiden, yhteiskunnan ja vallan luetteloima, kaavoittama ja lokeroima. Kirja sellaisen runoilijan murhenäytelmästä, joka ei tahdo olla massaihminen eikä ole sitä, joka ei tahdo olla välikappaleena niille, jotka käskevät, niille jotka lupaavat eikä niille, jotka pelottelevat, olivatpa he sitten oikealta tai vasemmalta tai keskustasta tai äärioikeistosta, äärivasemmistosta tai äärikeskustasta. Kirja sankarista, joka taistelee yksinään vapauden ja totuuden puolesta, antautumatta koskaan, ja joka sen vuoksi kuolee kaikkien surmaamana: isäntien ja palvelijoiden, väkivaltaisten ja välinpitämättömien."

Opittua

Uskon, että ihminen voi kehittyä aina. Riippumatta iästä tai olosuhteista. Kyse on halusta. Jos haluat asioiden ympärilläsi muuttuvan, ne voivat muuttua jos itse olet valmis kehittymään. Minusta on hämmentävää miten samanlaisessa tilanteessa olevat ihmiset voivat saada aivan erilaista kohtelua. Ja se riippuu hyvin pitkälti siitä miten ko. henkilö käyttäytyy, mitä ottaa vastaan. Miten heijastelee ympäristöään. Miten mieltää elämän olevan. Miten on oppinut tilanteissa toimimisen. Ja sen voi muuttaa.

Olimme tänään katsomassa jälleen kerran erinomaista modernin tanssin esitystä Zodiakissa. 'House of Mrs Wilson' kertoo miellyttämisestä, imitoimisesta, asioiden alkuperistä. Teoksessa kysytään mikä kaikki on oikeastaan muualta opittua: äidin tapa seistä, isän tapa kävellä, tai keneltä tulee hermostunut liike sukaista hiuksia, miten aina määrätyssä kohdassa tulee mokattua samalla tavalla ja sen jälkeen taas peiteltyä jälkiään samoilla maneereilla.

Toinen tapa kysyä samaa asiaa on kysyä, mikä oikeastaan on minusta lähtöisin? Onko mitään? Tästä voisi toki vajota totaaliseen epätoivoon. Jos olen muista lähtöisin, miten voisin määritellä olemiseni, onnistumiseni, onneni?

Kuka muu sen voisi tehdä kuin minä itse?

Ehkä kyse on vain katsantokannasta. Ehkä individualismi, itsellisyys, ainutlaatuisuus ei olekaan lähtökohdissa vaan oikeassa sekoituksessa. Ehkä meissä kaikissa on samat palikat, kyse on vain niiden sekoittelusta oman mielen mukaan. Kuten intialaiset ovat ottaneet kulttuuriinsa vaikutteita niin muinaisista henkisistä tieteistä kuin alistajiltaan briteiltä ja rakentaneet niistä oman "currynsä", oman sekoituksensa. Sekoitus on aina intialainen, saaden vain uusista vaikutteista lisää syvyyttä ja mielenkiintoa. Lähtökohdat tai vaikutteet tai edes pakon sanelemat tilanteet eivät ole jutun juuri vaan se miten niihin suhtaudun.

Äidin tapa seistä tai isän tapa kävellä ei ole ongelma. En kehity sitä tapaa tuijottamalla. Minun tulee ennemminkin katsoa sekoitusta, mistä palikoista elämäni syntyy. Minkä haluan muuttuvan, minkä annan itsestäni heijastuvan, mistä opin tilanteista toimimista itselleni sopivalla tavalla.

Kuinka paljon tietoisesti? Mikä merkitys on tiedostamattomalla?

KUVA: Marko Mäkinen, www.zodiak.fi/media/valokuvat2007kevat/kuvat_mrswilson

Mikä ihmisessä muuttuu neljässä vuodessa?

Menin Lempäälän Lipon Vettenmaan Raitarantaan eli Soinin suvun mökille perjantaina alkuiltapäivästä. Ja mikä näky! Pehmeästi pöllyävä lumi kimmelsi, puut olivat pukeutuneet kuuraan ja mökki lepäsi siinä kauniisti omalla rinteellään. Kyllä kelpasi lämmitellä talven syleilemää mökkiä, kantaa vettä lähteestä, tehdä vähän lumitöitä ja pilkkoa puita viikonloppua varten. Ehdin lämmittämään saunan ja laittamaan ruokaa ennen kuin sain seuraa illan jo tultua hämärän verhon kanssa. Kokoonnuimme tänne siskos-serkusporukalla eli minä, Laura, Iida, Annina ja Katri.

Viikonloppu kului saunoen, takkatulta vartioiden ja vähän ulkoillen. Syöminen sujui erinomaisesti ja piti naisväen valppaana. Jokainen toi omat bravuurinsa muiden nautittavaksi, tässä erittäin paljon sukseeta ansainnut menu:
> perjantain illallinen by Katja: espanjalaiset paahdetut vihannekset ja tuore ciabatta, jälkkärinä paikallisen leipomon Ståhlbergin rahka- ja omenapiirakkaa
> lauantain lounas by Iida: tomaattikeitto ja vuohenjuusto-aurinkokuivattutomaattitäytteiset pikkupatongit
> lauantain illallinen by Katri ja Laura: kana-feta-tomaatti-paprika-salaatti-créme fraíche-salsa-guacamole-(muistinko kaikki?)-täytteiset tortillat, Anninan mokkapalat
> sunnuntain lounas by Annina: sinihomejuusto-kanapasta

Syöminen ei todellakaan ollut mitenkään yhdentekevää, sillä elämäntilanteiden päivittämisessä oli hommaa ja siinä kului energiaa. Viimeksi tapasimme tällä siskos-serkusporukalla neljä vuotta sitten laivareissulla. Aika kuluu, ja ihminen sen mukana saa uusia muotoja. Yhtä aikaa ihmiset ovat muuttuneet joksikin uudeksi ja ihmeelliseksi - ja toisaalta me olemme juuri sitä mitä olemme aina olleet.

Mikä ihmisessä muuttuu? Ainakin ulkoiset olosuhteet voi luetella suhteellisen helposti. Ikähaarukka on muuttunut 18-28 vuotiaista 22-32 vuoteen. Kaikki ovat neljän vuoden aikana joko alkaneet opiskelemaan tai saaneet opiskelunsa valmiiksi. Jokainen on nykyisin töissä. Kaksi on mennyt naimisiin, yksi kihloihin ja yhdestä on tullut uusperheellinen. Yksi on ylennetty veljensä ansiosta tädiksi ja ainakin yksi on itse ryhtymässä äidiksi. Jokainen on ryhtynyt kasvattamaan itseään oikein rankalla kädellä ja näistä asioista se uusi elämä on monella saanut alkunsa.

Mutta ihmisessä muuttuu moni muukin asia kuin ulkoisesti määriteltävä. Mitä se on? Miten sen voi kohdata toisessa ihmisessä? Sitä ihmettelimme. Ja ehkä saamme vastauksen jonain kauniina päivänä. Kenties kun tapaamme taas.

Appelsiini-suklaakakku

Meillä jo aiemmin hyväksi testattu - ja jälleen sellaiseksi todistettu - juustorahkakakku. Kaksikerrosrakenne tekee kakusta yhtä aikaa makean ja raikkaan. Siitä riittää noin kymmenelle hengelle innostuksen mukaan.



Pohja
175g suklaakeksejä
50g voita tai oivariinia

Täyte
6 liivatelehteä
1rkl sitruunamehua
1dl sokeria
2rkl vaniljasokeria
1prk rahkaa
3dl kuohukermaa
2 appelsiinia paloiteltuna
1dl talousuklaarouhetta

Koristeluun
2 appelsiinia
suklaakarkkeja
suklaarouhetta

Peitä irtopohjainen kakkuvuoan (halkaisija 24cm) pohja pyöreäksi leikatulla leivinpaperilla.

Tee keksipohja. Hienonna keksit ja sekoita voisulan kanssa. Levitä kakkuvuoan pohjalle tasaiseksi kerrokseksi.

Valmista perustäyte. Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä noin 5 minuuttia. Sekoita sillä välin rahkaan vaahdotettu kerma ja molemmat sokerit. Liota kuivaksi puristettu liivatelehti kuumennettuun sitruunamehuun ja lisää täytteeseen tasaiseksi sekoittaen. Jaa perustäyte kahteen osaan ja tee niistä maustetut täytteet.

Mausta perustäytteen puolikas appelsiinilla. Kuori appelsiinit, poista valkoiset osat, leikkaa pieniksi paloiksi ja sekoita perustäytteeseen. Lisää appelsiinitäyte keksipohjan päälle.

Mausta perustäytteen puolikas suklaalla. Rouhi suklaa ja sekoita perustäytteeseen. Kaada suklaatäyte päällimmäiseksi kakkuvuokaan.

Anna hyytyä jääkaapissa esim. foliolla peitettynä. Irrota kakku vuoasta ja koristele se esimerkiksi appelsiineillä, suklaakarkeilla ja suklaarouheella. Tarjoile viileänä.

Promootioillallinen ja -tanssiaiset + jatkot

Varsinainen juhlapäivä akteineen ja illan juhlineen oli ainutlaatuinen tunnelmaltaan. Kuin sadusta. Kaikki ihmiset olivat ystävällisiä, hyväntuulisia ja kuin yhtä. Se on tässä maailmassa ihmeellistä ja vielä ihmeellisempää taikkilaisten individualistien keskuudessa. Juhla vei mukanaan ja kaikki nauttivat olostaan. Olimme Moxin kanssa kuin yhteisen saavutuksen äärellä. Elämän.

Herkullinen ruoka sulatti alkutunnelmat Vanhalla ylioppilastalolla. Saimme nauttia kunnia-arvoisasta seurasta, kun eduskunnan puhemies Paavo Lipponen, kunniatohtoriksi promovoitu muotoilun ystävä ja edistäjä, piti puheen. Tanssijalka vipatti leppoisasti jokaisen omalla tyylillä vanhojen tanssien aikaan ja illemmalla entistä vapaammin. Nauravainen puheensorina, yksilöllisten seppeleiden leikkimielinen kommentointi, rytmitti iltaa.

Yksi palkitsevimmista kokemuksista itselleni oli huomata kuinka monenlaisten ihmisten kanssa olenkaan hyvissä väleissä. Joukossa oli opiskelukavereita, proffia, opetuksen suunnittelun kumppaneita, opetus- ja tutkimusneuvostojen jäseniä. Tuntuu hyvältä olla osa jotain. TaiKssa olen helposti kokenut itseni irralliseksi, mutta tuona iltana koin olevani osa jotain kokonaista. Säilytän sen sydämeeni.

Juhla sai täyttymyksensä, kun päädyimme jatkoille Ateneumiin, TaiKin kotiin. Sielläkään ei puheita voitu pidätellä. Yksi niistä oli omani, jonka sain pitää TaiKin suojelijalle Pallas Athenelle. Kyllä oli mieltä elähdyttävää puhua itsellensä viisauden jumalattarelle seuraavin sanoin.

Oi Sinä kunnioitettu Pallas Athene,

Jumalainen emäntämme! Meidän juhlaväkemme on onnekas. Sillä mikä voisi ihmisen mieltä enemmän elähdyttää kuin vierailu jumalattaren luona! Me olemme juhlimassa Sinulle pyhitetyssä temppelissä, Ateneumissa. Tämä on suuri kunnia meille kaikille. Täällä on meidän juuremme, täältä saimme alkuvoimamme, kun oppilaitoksemme toimi täällä aikanaan yhdeksän vuosikymmentä.

Sinun kotisi on meille erityinen!
Oi Pallas Athene, Sinä olet erityinen jumalatar!

Viisauden jumalatar! Olet taiteiden ja tieteiden suojelija. Olet meidän jokaisen taikkilaisen sydämiimme kätketty, jalot piirteesi ovat silmiimme piirretyt. Sinä suojelet meitä viisaalla katseellasi oppilaitoksemme lipusta. Meistä akateemisesti edistyneimmät ovat tänään saaneet hattuunsa Sinun kypäräsi merkiksi oppineisuudestaan. Sinä osaat yhdistää teorian ja käytännön, tiedon ja tekemisen, ainutlaatuisella luovalla tavalla. Olet ymmärtänyt, että kumpikaan näistä ei voi elää ilman toistaan. Olet valloittanut maailman viisaudellasi. Ei ihme, että olet isäsi Zeuksen lempilapsi!

Me pyydämme nöyrästi, kallis Pallas Athene, innoitustasi jatkossakin ja kiitämme kun saamme suojeluksessasi viettää saavutustemme juhlaa sinun kodissasi.

Nyt yhtykää, armoitettu juhlaväki, kolminkertaiseen eläköön-huutoon jumalaisen emäntämme Pallas Athenen kunniaksi!

Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Promootioakti

Keskipäivällä promovendikulkueemme lähti luikertelemaan Lumeen uumeniin. Promoottori Merja Salon mukaan: "Juhlakulkueemme on saapunut tähän saliin kuljettuaan pitkän symbolisen matkan. Se alkoi maan ja ilman piiristä, kulki halki rajattomien mahdollisuuksien tyhjän universumin, johti unitilan kautta paratiisillisille Elysian niityille, muistoihin ja auringon nousuun." Tässä Sampo-salissa vieraat olivat saaneet seurata kulkuamme screeniltä. Tanssija tiputtautui katosta ja kutsui mukaansa. Kuljimme tuoksuvan ruohon päällä kohti valkeaa hevosta. Hyvästelimme tanssijan tulen ja veden äärellä. Matka oli ihmeellinen.

Harmikseni olin hieman heikkovointinen ja jouduin ajoittain keräilemään voimia kyykkysiltäni. Kurkin tapahtumia muiden promovendien jalkojen välistä. Keho hellitti, kun sain istahtaa Sampo-salin lavalle ja todistaa perinteisiä juhlallisuuksia.

Maisterit, kunniatohtorit ja tohtorit vihittiin kukin vuorollaan. Jokainen yritti pitää arvokkuutensa astuessaan vihittäväksi. Siskoni sanoi, että aikamoisen huvittavaahan tuo oli. Aikuisten leikkiä. Niin se onkin, perinteet ovat hassuja. Virallisia puheita, ylväitä ryhtejä, ovenavauksia, pompöösejä viittoja, musiikkia, kunnia-arvoisaa seuraa. Jokainen tietää paikkansa.

Sitten onnittelumaljojen jälkeen kiireen vilkkaa lounaalle ja laittautumaan illan juhliin.

Kuva: www.uiah.fi

Seppeleensitojaiset

Niin TaiKia kuin vain olla ja osaa! Muissa yliopistoissa kaikki saavat promootioaktissa laakeriseppeleen päähänsä oppineisuuden merkiksi. TaiKssa seppele suunnitellaan jokaista promootiota varten uudelleen. Tällä kertaa sen suunnitteli primustohtori Kärt Summatavet.

Hän perustaa ideansa suomalaiseen luonnon elementtiin, koivuun. TaiKin protostudion esimuotoilemat ohuet vanerilevyt annettiin koettelemaan seuralaistemme luovuutta seppeleensitojina. Levystä sai muotoilla mieleisensä seppeleen Fiskars-saksilla, enemmän tai vähemmän seppelettä muistuttavaan muotoon. Lisäksi seppeleeseen tuli sitoa koulutusohjelmaa indikoiva nauha ja polttaa TaiKin logo. Eräs tuttavani kieltäytyi osallistumasta koko promootioon monestakin periaatteellisesta syystä, mutta konkreettisena uhkana oli kuulemma mahdollisuus saada päähänsä oman kullan sitoma "saunavihta". Sitä pelkoa ei tässä versiossa ollut. Pelkoa kylläkin.

Itseänikin aluksi hermostutti mitä ihmettä tästä tulee. Minähän sitä seppelettä joudun päässäni pitämään! Muutaman yhteisen iterointikierroksen oman rakkaan seppeleensitojani kanssa ja sopivan luovan vapauden jälkeen sain pukuni tyyliin sopivan erittäin persoonalliseen päälaitteen, joka ei ihan heti seppelettä muistuta mutta muita assosiaatioita syntynee rajattomasti.

Tiramisù (con lampone)

Tämän suosikkijälkkärin sanotaan saaneen juurensa Venetsiassa 1950-luvulla. Se on parhaimmillaan, kun se valmistetaan päivää ennen tarjoilua. Jälkkäri ei ole kovin makea. Siitä riittää runsaasti neljälle tai jopa kahdeksalle pienemmälle herkuttelijalle.



150g tummaa suklaata (väh. 60% kaakaota)
1dl espressoa
6rkl Marsala-viiniä
250g mascarpone-juustoa
5rkl kidesokeria
2rkl tummaa rommia
3dl kuohukermaa
2 kananmunan keltuaista
24 savoiardi-keksiä
(200g tuoreita vadelmia sekä muutamia koristeeksi)

Tee esivalmistelut. Jauha suklaa karkeaksi jauheeksi (esim. raastimella). Valmista espresso-seos: kaada espresso kulhoon ja lisää siihen 2rkl Marsala-viiniä. Valmista mascarpone-seos: laita mascarpone-juusto toiseen kulhoon ja vatkaa sekaan 3rkl sokeria. Lisää 2rkl Marsala-viiniä ja kaikki rommi. Vaahdota kerma pehmeäksi vaahdoksi kolmannessa kulhossa.

Valmista zabaglione. Laita 2 kananmunan keltuaista, 2rkl Marsala-viiniä ja 2rkl sokeria keskikokoiseen lämmönkestävään astiaan (esim. teräskulhoon) ja vatkaa kunnes seos on tasaista. Laita astia kattilaan, jonka pohjalla on kevyesti poreilevaa vettä - Huom! astia ei saa osua veteen eikä kattilassa oleva vesi saa kiehua. Vatkaa seosta kunnes siitä tulee kiiltävää, vaaleaa, kevyttä ja kuohkeaa, ja kunnes pintaan tiputettu seos jättää jäljen. Tämän vie noin 5 minuuttia. Poista liedeltä ja vatkaa kunnes seos on jäähtynyt. Kääntele sekaan vatkattu kerma. Kääntele sekaan mascarpone-seos. Sekoita tasaiseksi.

Kasta savoiardi-keksit espresso-seokseen. Espresso-seos kannattaa laittaa laakeaan tasapohjaiseen astiaan. Kasta vain hetken, muuten keksit rikkoutuvat. Espressomäärä antaa vinkin kuinka vähän sitä tulee käyttää kutakin keksiä kohden.

Kokoa tiramisù. Se voidaan tarjoilla yhdestä laakeasta kulhosta tai neljästä erillisestä kulhosta. Asettele puolet savoiardi-kekseistä kulho(je)n pohjalle. Pirskottele päälle mahdollisesti jäljellejäänyttä espresso-seosta. (Asettele kerros vadelmia.) Ripottele päälle 1/3 jauhetusta suklaasta. Kaada puolet zabaglione-seoksesta päälle. Rakenna toinen kerros samalla tavalla. Viimeistele paksulla kerroksella jauhettua suklaata (ja koristele vadelmilla).

Jäähdytä jääkaapissa vähintään 3 tuntia, mieluiten yön yli, jotta maut tasaantuvat ja syventyvät. Tarjoile viileänä.


Ohje on väljästi suomennettu kirjasta: Clark, Maxine. 2004. Trattoria. Ryland Peters & Small, London

Orgaaniset astiat

Lähes kolmen vuoden etsiskelyn jälkeen löysimme vihdoin lautasia (ja kulhoja) joista olen pitkään haaveillut. Olen nimittäin bongannut eri yhteyksissä ei-ympyrän-muotoisia, vähän soikeita lautasia. Useimmin niihin on törmännyt Namaskaareissa, ainakin rautatieasemalla.

Nämä Stockkan joulumyyjäisistä löytyneet Asa-valmistajan astiat pistävät noita soikeita vielä paremmaksi (joskaan ei ne ihan täydellisiä oo). Lähes orgaanisen muotoiset kolmiomaiset jutut ovat tosi kivoja. Niiden pintakuviointi on suhteellisen pehmeä, mutta uniikkimainen - kaikki astiat ovat hitusen verran erilaisia. Valitsemamme kulhot ovat ihanan maanläheisiä, metsäisiä. Niissä muotokin on vähän omaperäisempi.

Huomenna me syödään kulhoista aamupuuroa :)

Aleksanterinpäivä

Promootio, akateemisista juhlista juhlallisin, alkoi tänään kun meillä oli Aleksanterinpäivän juhla. Tänä päivänä 16. marraskuuta vuonna 1870 allekirjoitettiin Veistokoulun perustamiskirja Aleksanter II:n käskystä. Veistokoulusta sukeutui lopulta Taideteollinen korkeakoulu vuonna 1973. Tämä on TaiKin kolmas promootio, ensimmäinen oli vuonna 1993.

Päivä alkoi yleisen seppeleensitojattaren valintakokouksella. Juhlallisuudet ovat nykyään pitkälti etukäteen käsikirjoitettuja - kokous on eräänlainen teatteriesitys. Kun kokous avattiin, valittiin puheenjohtaja ja sihteeri. Tehtävänäni oli ehdottaa Renita Niemeä puheenjohtajaksi, Heidi Grönmanista tuli sihteeri. Yleinen seppeleensitojatar on tärkeä henkilö, koska hän sitoo kaikkien niiden seppeleet, joilla ei ole seuralaista. Hän on tavallisesti yliopiston professorin abiturientti-ikäinen tytär. Tällä kertaa hän on Venla Korvenmaa, eli pomoni professori Pekka Korvenmaan tytär, joka opiskelee kuvataidelukiossa.

Kun ryhmä promovendejä eli promotoitavia maistereita ja tohtoreita lähtivät viemään kutsua seppeleensitojattarelle hänen kotiinsa, me muut lähdimme kulkueena Kumtähden kentälle (sille jossa Maamme-laulu on laulettu ekaa kertaa) juomaan kuumaa punssia ja kuuntelemaan puheita. Puheet taitavat rakentaa näitä juhlallisuuksia. Kun palasimme takaisin TaiKiin meillä oli herkullinen brunssi/lounas, mieskuoron romanttista laulantaa ja lisää puheita. Mukava päivä, joka aloitti tämän promootioajan toiveikkaasti.

Kristalli polullani

Marraskuu on saapunut. Ensilumi on satanut. Viime kesän vaellus on kaukana takana. Jos ei ajallisesti niin kokemus tuntuu liittyneen hyvin kaukaiseen aikaan. Muinaiseen elämään, jonka joskus sai kokea mutta joka on lipunut pois iholta. Totesin sen, kun selailin postauksia matkaltamme.

Kaipaanko sitä?

Miten voisin kaivata jotain, jota en edes muista? Tuntuu hämmentävältä, erityisesti tutkijana joka haluaa kosketuksen muiden kokemuksiin, kuinka lipeviä kokemukset ovat. Olenkohan jo käyttänyt vertauskuvaa saippuapalasta? Siltä se tuntuu. Vaellus oli juuri tässä, mutta kun yritän saada siitä otteen huomaan otteen pettäneen. En voi sille mitään. Se ei ole vallassani. Mitä enemmän yritän puristaa kokemusta käsissäni, sitä herkemmin se lipsahtaa ulottumattomiin. En voi pakottaa kokemusta tähän. Sillä on oikeus olla toisessa ulottuvuudessa.

Vain jälki kokemuksesta on jäänyt jollekin tasolle minussa. Mille tasolle? Kuka tietää. Ehkä se paljastaa itsensä jonain hetkenä, kun minun tarvitsee kaivaa itsestäni jotain salaisia, intuitiivisia, voimia. Voimia, joita tiedän itsessäni olevan mutten voi käyttää niitä jatkuvasti. Ehkä viisaat ihmiset tai henkiset mestarit ovat osanneet ottaa nämä salaiset tiedot arkiseen käyttöön. Ehkä se erottaa meidät tavalliset tallaajat ja kirkkaan katseen omaavat mestarit: kyky olla kosketuksessa omaan itseensä ja kokemuksiinsa, kyky hyödyntää niitä jatkuvassa flowssa.

Kyllä kaipaan kokemustani.

Mutten halua kokea vaellusta uudelleen sellaisenaan, autenttisena ensi kertaa. Vaan haluan kantaa sitä mukanani aarteenani, kristallina, joka valaisee polkuani. Polun risteyskohdat ovat erityisen haasteellisia, niissä joudun tekemään valintoja. Millä viisaudella? Törmäänhän valintoihin joka päivä, hetki, hengenveto. Kuka olen - minne haluan mennä - miksi tulla? Kunpa kristalli valaisisi risteyskohtia ja paljastaisi vaarat, jotta osaan valita oikean haaran. Kristallini, kokemukseni, voi näyttää suunnan, johon kannattaa kulkea. Mitäpä muuta voin tehdä kuin yrittää saada siihen kosketuksen?

Letin tarina

Kaikilla hyvillä asioilla on alku ja loppu. Tämä elämänkaari auttaa innostumaan uudesta, tutustumaan toiseen, arvostamaan kumppanuutta, suremaan poismenoa ja suhteuttamaan koko kokemuksen osaksi kaikkea muuta kokemaansa.

Idea letistä sai alkunsa Pohjois-Kyproksella 1998, ollessani siellä työharjoittelussa Aiesecin kautta. Kuten monissa etelänmaissa on tapana, myös Girnen rantakaupungissa oli erilaisia turistipyydyksiä. Niistä tukkaani tarttui erivärisistä langoista kiedottu häntä. Häntä ei ollut suurensuuri, vajaan vaaksan pituinen, ja yltti suurin piirtein korvan alapuolelle. Lankahäntää ei kuitenkaan voinut pitää ikuisesti, vaikkakin se useamman viikon pysyikin kiinni.

Jo tuolloin siis tutustuin ja tykästyin tähän uuteen fyysiseen piirteeseen itsessäni. Se toki ärsyttävästi tuppasi takertumaan paitaan tai takkiin, niitä päälle puettaessa, mutta toisaalta se heilui ja pomppi iloisesti aina kävellessäni tai puhuessani eläytyvin elein, kuten paikallisilla oli tapana. Langat herättivät kavereissani iloa ja halua tunnustella sitä käsin.

Kyproksen harjoittelun lähestyessä loppua päätin kasvattaa tukastani lankahännän kaltaisen letin, koska se tuntui kivalta ajatukselta. Käytin purkamani hännän langoista pätkiä pitämään kiinni pikkuruiseksi hännäksi letittämääni tukkaa. Letti alkoi juuri samasta kohtaa mihin lankahäntä aikaisemmin oli kiinnitetty ja ei ollut peukaloa pitempi – tukkani kun oli silloin lyhyt, kuten aina, viime vuoteen asti.

Vuosien mittaan annoin letin olla ja kasvaa, vaikka tukka muuten pysyi lyhyenä. Aluksi siihen täytyi sitoa lanka pitämään sitä kiinni, myöhemmin se pysyi lettiin itseensä tehdyllä solmulla. Joitakin vuosia myöhemmin aloin kaivata siihen lisää tuuheutta ja aloin letittämään tukkaa päälaelta korvan taakse menevältä kaistaleelta. Ilokseni huomasin sen myös tekevän letin vähemmän herkäksi nykimiselle - veto kohdistui isommalle alueelle. Tuskan vältti tukan joutuessa vahingossa jumiin johonkin. Lopulta, 8 vuoden jälkeen, letti kasvoi 62cm pitkäksi (letitettynä), eli se yltti siis napaan asti. Loppuvaiheessa pituuskasvu oli jo kovin hidasta - pitkät hiukset olivat herkkiä kulumaan ja letin pää oli aina kovin ohut. Se oli siis saavuttanut päätepisteen, pitempi letti olisi tarvinnut mukaansa isomman osan tukasta.

Näiden kahdeksan vuoden aikana letti on kerennyt herättää monenlaisia reaktioita ihmisissä. Selkeästi suurimmalle osalle ihmisistä se on ollut positiivinen asia - ihmiset kokevat sen mielenkiintoiseksi ja kiehtovaksi. Monet tunnistavat ja kertovat minusta, nimenomaan letin kautta. Vuodesta toiseen, monet aikaisemmin tuntemattomat ihmiset ovat halunneet ottaa kontaktia ja kysyä lupaa, saadakseen koskettaa lettiä. Mielestäni juuri fyysisessä kosketuksessa piilee letin keskeisin olemus. Vaikka se toki visuaalisestikin on selkeä piirre, vasta ihmiset, jotka ovat koskettaneet lettiä voivat kokonaisvaltaisesti ymmärtää sen olemassaoloa. Minulle itselle se on ensisijaisesti taktiili objekti, siis "olento", joka vuorovaikutuksessa käsien kanssa tekee itsensä merkitykselliseksi.

Toisaalta letti on ollut myös esimerkki konfliktista nykymaailman ja konservatiivisten arvojen välillä. On ihmisiä, jotka haluavat kaikille asioille rationaalisen ja hyöty-perusteisen selityksen. Tällaisille ihmisille poikkeavuus ulkonäössä on pikemminkin haitta kuin hyöty ja siten epärationaalista toimintaa. Tilannetta ei myöskään auta se, jos perustelee päätöksiään kokemuksellisilla- tai esteettisillä syillä.

Kaikenkaikkiaan "Letin aikakausi" on ollut elämässäni mielenkiintoista aikaa. Siihen kuuluu monia isoja ja pienempiä tapahtumia, jotka ovat olleet määrittämässä elämäni suuntaa. Itse tapahtumissa letillä on ollut varsin pieni, mutta omalla tavallaan kuitenkin tärkeä rooli - osana minua. On haikeaa luopua siitä, mutta letti on saavuttanut päätepisteensä. Meidän polkumme ovat haarautuneet ja on aika ottaa askeleita kohti uusia seikkailuita.

Elämäntyönä positiivisuus

On harvoja ihmisiä, jotka rohkenevat ja osaavat tehdä positiivisuudesta oman elämäntyönsä.

Suurkiitokset, Jim Henson (tribute)

Katso pätkiä Muppeteista

Tanssi

Virtausta, ääntä, huokauksia, voimaa, hikeä, tuskaa, tunteita, rakkautta, yhteyttä, iloa, intoa, ajatuksia, aaltoja, asetelmia, paikkoja, alueita, valoja, neliöitä, pyörimistä, ympyröitä, tuulta, liikettä, askelia, materiaaleja, sanoja, sanomattomuuksia, osallistumista, ei yleisössä, yleisön kanssa, keskellä, laidalla, varmuutta, epäröintiä, otteita, kappaleita, katkelmia, yhdistelmiä, epäjatkuvuutta, dissonanssia, tutkielmia, otoksia, värejä, aaltoja, hiekkaa, käpyjä, esirippu, pimeys, kohti valoa, tietokone, grafiikka, media, tulva, tuska, kiire, pysähdys, sattuma, hauska, pyöreä, pyörre, kulmat, kiihtyvä, suunta, olemus, tuleminen, koskettaminen, hypyt, muutos, ote, lipsuminen, muuttuvaisuus, elo, hiljentyminen, kuolema?, inkarnaatio, lento, siipi, ilmapatsas, humina, lämpö, liike, oma, muut, tunto, osallistuminen, tajunta, kiipeäminen, näkö, sulkeutuminen, ajatus, sormi, seuraa, vie, tuo, ottaa, koskettaa, musiikki, nautinto, kaipaus, intohimo, punainen, kohdata, hiki, aina, ei-liike, kantaa, loputon, siirtyä, tilasta toiseen, kirjoittaa, ennustaa, keho.

Elämänmatkablogi

Kun aloittaa uutta blogia, tulee miettineeksi miksi. Mikä on sen olemus? Mitä kirjoittaisi?

Ensimmäisillä sanoilla ja viesteillä on merkityksellinen rooli blogin olemuksen hahmottumisessa. Joskus alku on suorastaan hapuilua.

Nyt aikaa taaksepäin katsoen koen tämän blogin olevan olemukseltaan elämänmatkablogi. Siis blogi matkoista, joita olemme tehneet omassa elämässämme.

Luonnollisesti varsinkin ulkomailla matkatessa kohtaa uusia ajatuksia, uusia näkökulmia, jotka saavat kirjoittamaan.

Sen lisäksi on myös se sisäinen matka, jonka oivallukset tulevat pintaan...

...sitten kun niiden aika on.

Ainoa hetki

DEN ENDA STUNDEN

Allena var jag, han kom allena;
förbi min bana hans bana ledde.
Han dröjde icke, men tänkte dröja,
han talte icke, men ögat talte.
Du obekante, du välbekante!
En dag försvinner, ett år förflyter,
det ena minnet det andra jagar;
den korta stunden blev hos mig evigt,
den bittra stunden, den ljuva stunden.

Johan Ludvig Runeberg



AINOA HETKI

Kun yksin kuljin, niin yksinänsä
ohitse tieni hän hiljaa astui.
Ei jäänyt siihen, vain jäädä aikoi,
ei puhunutkaan, vain silmä puhui. –
Niin vieras olit, niin tuttu silti.
Pois päivä kiitää, pois vuosi vierii,
ja muisto toistaan kuin varjo seuraa.
Se pieni hetki on luona aina.
Niin karvas hetki, niin kaunis hetki.

Suom. Liisa Enwald

Elämänpaosta pyhyyteen ja takaisin

Mitä kaikkea voi ihmisen elämässä tapahtua neljän kuukauden aikana! Tätä pisti miettimään tämäniltainen kohtaaminen luontaistuotekaupan myyjän kanssa tasan neljä kuukautta edellisen jälkeen. Viimeksi toukokuun 12. päivänä keskustelimme tulevasta pyhiinvaelluksestamme, kun hankin hoitotuotteita matkaamme varten. Tänään kerroin kokemuksistani vaelluksella ostosten lomassa. Ennen matkaa osasin vain aavistaa minne olin matkalla, nyt en tiedä sitäkään vertaa mihin elämä on viemässä. Keväällä olin hyvin väsynyt, uupunut kaikkeen elämässä tapahtuneeseen tunnevyörytykseen. Nyt alan jo unohtaa mitä koin vaelluksella ja olen jälleen pakenemassa elämältä.

Tässä maailmassa, arjen keskellä, kaupunkiolemuksessa, bussimatkojen kiirehtimänä, on niin helppo unohtaa eläminen. Oikeastaan luonnollisimmalta tuntuu elämästä pakeneminen, väistää todellisuutta, sukkuloida muiden mukana kiireen keskellä ja unohtaa hyvinvointi. Bussin kiidättämänä ajatukseni kiirehtivät toistensa edelle. Itsestä huolehtiminen yksinkertaisimmassakaan asiassa, kuten tasaisen elämänrytmin ylläpitämisessä, on ylivoimaista. On niin helppo unohtaa eläminen. On helppo unohtaa yksinkertainen olemisen onni. On helppo unohtaa ikuisuus.

Elämä ei ole ajassa mitattavaa. Se on olemista ikuisuudessa. Sen sain kokea vaelluksellamme. Kun kävelee kahdeksan tuntia tänään, eilen, huomenna, ylihuomenna, aika muuttuu ikuisuudeksi. Kun kävelee kunnes ei enää kävelekään; aivan kuin hengittäisi kunnes ei enää hengitäkään. Koin olevani tässä ja tämä hetki on olemassa ikuisesti. Ikuisuudessa on väin tämä. Ei ole kiire minnekään, kaikki on hyväksyttävää. Se on pyhää, sillä oleminen on puhdasta.

Pääsenkö taas?

Itsetehty

Netti on täynnä ihmeellisiä asioita. Suurinta osaa ei koskaan tule nähneeksi, sillä muuten aikaa ei riittäisi mihinkään muuhun.

Meidän viikonlopun teema on ollut narratiivisuus. Sitä on tullut lähestyttyä niin teoria-kirjojen, leffojen kuin keskustelunkin kautta. Täysin takavasemmalta yllättäen tuli törmättyä jälleen yhteen netin helmeen, joka samalla edustaa hienosti "tavallisten" ihmisten kykyä luoda mielenkiintoista matskua. Aina ei siis ammattimaista tuotantoryhmää tarvita.

Google Video on kiva paikka, jos haluat jotain omaa pätkää nettiin. Muitakin on, kuten You Tube, mutta omat videoni olen pistänyt Googleen.

Ilo olla

Aurinko paistaa pilvien lomasta. Tuuli on kääntynyt kaakkoon, Venäjän metsäpalot eivät enää korvenna kurkkua. Ja reippaasti me hyppäämme pyörien selkään, polkaisemme makkarat repussa kohti Mustikkamaata. Ilo olla vapaa liikkumaan, tuntea lihasten liikkeen, pinnistyksen ylämäessä. Matkalla tulee vastaan lapsiperheitä. Ovat olleet eläimiä katsomassa. Me suuntaamme grillin luokse, asettaudumme muiden joukkoon. Meri kimaltaa taustalla, Mox kääntää makkaraa. Se maistuu hyvältä.

Akateemista vapautta - ko

Tuuli humisee korvissa
Luen Narrative Discourse -kirjaa
ihmettelen miten proleptic, analipsis ja paralipsis liityivätkään toisiinsa
(äläkä kysy mitä ne tarkoittavat)
Ja ajatus alkaa karata tuulen mukana
se kiertää korvieni kautta ajoittaisena kirahduksena tai kohinana
Huomaan, että purje on löysänä
sitä pitää kiristää
vinssin vikinä täyttää käsivarsieni lihakset
ja kaikki on hetken tässä
Mitä se olikaan
narrative frequency
jotain liittyen järjestykseen
Missä järjestyksessä tarina kerrotaan
miten toistetaan
toistetaan
ehkä kerran vielä
toistetaan
joskus eri tavoillakin
kertaus on opintojen äiti ja kohtaamisen valmistaja
Ja hyppään jyrkälle kalliolle ottamaan maan vastaan
ja pinnistän voimani ettei vene käy päälleni
hanskani ovat märät köysien kiristämisestä
Mitä vielä se sanoikaan
etten ehkä ymmärrä kaikkea näillä selityksillä
järjestys on vain osa tarinaa
pitää lukea lisää
Jatkan huomenna
tänään tuuletin aivoni Helsingin edustalla

Rajankäyntejä kehityksen ja tuhon välillä

Realismini katosi, rimakauhu tuli tilalle. Noin vain, hetkessä. Miten se voi olla niin herkkää? Matkan jälkeen sain kosketuksen itseeni. Nyt en meinaa uskaltaa. Jospa epäonnistun, jospa olen tyhmä enkä tajua mikä on olennaista, jospa en näe kokonaisuutta, jospa en saa muita ymmärtämään näkökulmiani, jospa? Ja sitten elämä vääntyy kierteelle. Kuin hiiri alkaisi juosta oravanpyörässä, vauhti kiihtyy, kiihtyy, lopulta sitä ei voi enää lopettaa. Sillä rimakauhu on joskus kaiken olemuksen täyttävä. Se tuntuu psykosomaattisesti kalvavana kipuna ylävatsassa. Se tuntuu huminana päässä, kyvyttömyytenä rauhoittua. Hengästymisenä ja sydämen pamppailuna nukkumaan mennessä.

Minä ja Norma - Norma ja minä - kummasta puhun? Luin Joyce Carol Oatesin kuvitteleman Norman elämän, hänen tunteensa ja ajatuksensa, yksityisimmät kokemuksensa. Kirjassa 'Blondi' todellisuus ja kuviteltu sekoittuvat, mikä on on oikeata elämää, mikä jotain muuta. Mutta se ei ole olennaista, olennaisempaa on kokemus.

Norma oli jossain syvällä itsessään ihailtavan vapautunut ja joustava yksilö. Sama asia oli hänen ongelmansa, kun rakkaudenkaipuu ja hyväksynnäntarve ajoi häntä yhä kauemmas itsestään ja yhä lähemmäs rakennettua persoonaa ja kuorta nimeltään Marilyn Monroe. Norma ei ollut koskaan itsessään täysi ihminen, vaan muut määrittivät hänen olemassaolonsa. Hän antoi muiden määrittää itseään, koska ei omasta mielestään voinut sitä tehdä. Nojautuessaan muihin häneltä katosi lopulta totaalisesti kyky arvioida asioiden oikeellisuutta ja hyvyyttä. Hetki jolloin häneen lyötiin Marilyn Monroe -leima, hän menetti määräysvaltansa elämäänsä. Sen jälkeen hän oli olemassa vain Marilynina, kaikki rakastivat Marilynia. Mutta hän ei ollut Marilyn, se oli rooli joka peitti hänen heikkoutensa, suoja jolla varjeltiin epäonnistumista. Mutta samalla jokin puoli hänestä oli hetken hyväksytty, ja se oli sama kuin haluttu ja himoittu. Eikä ollut helppoa määrittää mitä ei voisi tehdä tuon hetken eteen.

Nämä rajankäynnit ovat hämäriä. Ne lipsahtavat otteesta juuri kun on kuvitellut ymmärtävänsä toimintaperiaatteen. On joltisensakin mahdotonta sanoa, missä on raja rakentavan ja tuohoavan toiminnan välillä. On helppo arvostella muita ja vaikea olla itselleen rehellinen. Milloin hyvä tuo hyvää, milloin hyvä tuo pahaa, koska paha tuo hyvää? Huono kokemus on joskus tärkein hyvän saavuttamiseksi. Ja parhain, kadehdituin, kokemus voi tuhota kokonaisen elämän. Voiko sitä edes ymmärtää?

Kyttääjät palvelevat itseään

Joiltakin ihmisiltä puuttuu ilmeisesti kyky suunnata huomionsa mielekkäällä tavalla. Bakkanaalipaikan naapuri päätti kärsiä koko yön 'käsittämättömästä metelistä, miten aikuiset ihmiset eivät osaa käyttäytyä'. Meidän laulumme pikkutunneille ilahdutti meitä juhlijoita kovasti, ja piti naapurit hereillä vasten tahtoaan. Saimme tästä tiedon aamulla, kun poika soitti Helsingistä meille Ruokolahdelle. Mielenkiintoista tällaisten naapurikyttääjien toiminnassa on ongelman tahallinen vatvominen äärettömiin mittasuhteisiin ja samanaikainen kyvyttömyys kohdata asia kasvoista kasvoihin. On siis parempi kärsiä koko yö, tai miksei kokonainen vuosi, kuin tarttua toimeen. Siten viha pääsee muhimaan ja kasvamaan todelliseksi ongelmaksi. Ongelman olisi voinut ratkaista vaikkapa tulemalla meidän luoksemme 100m päähän pyytämään hiljaisuutta. Korvatulpat ovat myös oiva keino hiljaisuuden saavuttamiseen. Tai miksei voisi nauttia musasta, jolloin mitään ongelmaa ei edes ole. Voisiko olla niin, että näin on mahdollisuus antaa vihan tulla pintaan, kokea avoimesti ärtymystä ja katkeruutta? Jos se on ainoa mahdollisuus. Kun kenellekään ei voi suoraan sanoa mitään ikävää. Kun vain piiloviha sopii käyttäytymiskoodiin. Kyttääjä ei ole tahallisesti ilkeä muille vaan tekee palveluksen omille lukittuneille tunteilleen. Ja ehkä on joskus pikkuisen parempi ihminen muille.

20-v ylläreitä

WW:n 20-v konsertti on takana odotettuine sanoitusjäynineen. Sain pidellä pokkaani ihan hartiavoimin, bassot lauloivat kuulemani mukaan 'rapakoissa' vaikka nuoteissa luki 'kartanoilla'. En tiedä oliko oikea jäynä 'kapakoissa' sen levollisempi. Konsertin jälkeen meinasin lentää selälleni, kun Ismo kapsahti kaulaani. Hän oli äidin ja ystävän kanssa päättäneet lähteä 700km:n "lauantaiajelulle" ja nauttimaan konsertistamme. Olihan sitä mukava halata pitkästä aikaa. Nyt juuri meillä on alkamassa bakkanaalit. Ihmiset kutsuttiin rinkiin, saa nähdä mitä tapahtuu. Ilta on ylläreitä täynnä.